tiistai 30. heinäkuuta 2013

Pieni, märkä vieras kenguruhoidossa

Likka on harrastanut pihalla jotain noita-kokkailuja pesuvadissa ja keskellä pihaa on siten ollut pesuvadillinen vettä, jonka joukossa on ollut jos vaikka mitä. Nyt viimeisimpänä lisäaineena oli kuplanestettä, mikä teki sen, että pesuvadillisesta pintajännitteetöntä vettä tuli oikea ötökkäansa. Huomautin asiasta, mutten itse tehnyt sille mitään. Ajattelin, ettei asialla ole ihan kovin suurta merkitystä.

Kunnes sitten kävelin pesuvadin ohi ja sivusilmällä näin siellä räpiköivän jotain isompaa. Ja voi surkeus, siellä oli linnunpoika! Pieni, läpimärkä olento yritti pitää itseänsä pinnalla ja aukoi pientä suutaan, muttei jaksanut enää edes piipittää. Pudotin tavarat käsistäni ja juoksin apuun. Nostin syliini aivan surkean näköisen olennon, joka sulki heti silmänsä ja vain aukoi äänettömästi suutansa. Olin varma, että pieni ei selviäisi, niin elottoman näköisenä se makasi kädelläni.

Juoksutin noitakeitoksen tekijää hakemaan rättejä, jolla kuivata pientä. Mutta heti ensimmäisen rätin kohdalla totesin, ettei pelkkä kuivaaminen nyt riitä. Vatsanpuolelta linnulla oli paljas iho näkyvissä ja muutenkin kuplaneste veden joukossa oli kastellut linnun höyhenet niin läpimäräksi että omista sulista ei linnulle ollut hyötyä, joten vaistomaisesti tungin pienen hätääkärsivän vauvalinnun paitani alle lämpimään ja juoksutin noitakoululaista lämmittämään jyväpussia ja tuomaan sitä avuksi. Oli saatava kylmettynyt lämpenemään.

Paitani alla oli pienen pieni mytty, joka ei pysynyt edes jaloillaan ja piti silmiään kiinni. Voi pientä! Pidin kuitenkin jyväpussia lähellä lintua (en ihan kiinni, ettei olisi liikaa kuumentunut) ja toivoin parasta. Mitä muutakaan sitä olisi voinut. Aina kai kannattaa yrittää?


Lähetin tässä vaiheessa tytön hakemaan kameraa, kun alkoi itseä vähän huvittamaan tilanne, että olin ottanut linnunpojan kenguruhoitoon. Ja kun tyttö tuli takaisin, ilahdutti tirppa meitä avaamalla silmänsä, tai siis raottamalla niitä. Joko hän oli linssilude, tai sitten olo oli edes karvan verran parempi. Oli miten oli, niin olimme molemmat tästä suuresti ilahtuneita!


Mutta oli hän yhä surkea. Pidin rättiä (muuten kuin kuvaushetkellä) täysin linnun pään päällä, jotta olo olisi vähän rauhallisempi. Tai ainakin luulen joskus lukeneeni jostain, että jos linnun pää on peitetty se on hieman rauhallisempi (esim. rengastustilanteissa) kuin silloin kun näkee ympärilleen.


Ja sitten paitani alla liikahti! Tirppa-pienoinen otti jalat alleen! Siihen asti se poloinen oli vain röhnöttänyt hyvin epälintumaisesti rintaani vasten, mutta tunsin pientä rapinaa ja mönkimistä pystympään ja jalat löytyivät kuin löytyivätkin linnun alle. Ja siitä pieni hetki, niin paitaani tuupittiin vielä ylemmäs ja sitten jo piti minunkin vähän auttaa kun potilas halusi nousta ihan seisomaan asti!


Voi sitä ilon hetkeä! Tässähän oli toivoa!
Lintu kiipesi vähän ylemmäs, niin että sai päänsä ulos rätin alta, mutta jäi silti paidan alle vielä lämmittelemään. Katselin häntä ihmeissäni, mutten tehnyt asialle mitään. Annoin pienen edetä omaa tahtiaan. Hiukan minua hämmensi, ettei tirppa lähtenyt heti paniikilla pois, mutta ajattelin linnun vain olevan niin huonokuntoinen ja toisaalta myös hädissään, ettei vain kyennyt.


Hissukseen pieni kiipesi sitten yhä ylemmäs ja ylemmäs, pois paidan ja rätin alta. Ihan rauhallisen oloisesti kuitenkin.


Oli aika hassu olo, kun lintu istui paidankauluksella kaikessa rauhassa. Tai siis enhän minä tiedä oliko toinen lainkaan rauhallinen vaiko kenties vain paniikista lamaantunut, mutta haluaisin tietysti toivoa, että olo hänellä olisi ollut enemmän rauhallinen kuin paniikinomainen. 


Mutta pienet saaliseläimet harvemmin näin nopeasti kesyyntyvät ja ensimmäinen reaktiohan niillä on paeta, aina. Joten kun aikansa oli paitani kauluksella maailmaa ihmetellyt, levitti siipensä, ja pudotti itsensä eteeni kuistin lattialle.


Voi miten pieneltä olento näyttikään siinä seistessään. Seisoi vain ja tuijotti meitä. Ei ollut vielä voimia lähteä.

Ajattelin, että me näytimme tytön kanssa varmasti aivan järkyttävän kokoisilta pienen linnun silmin. Olento oli varmasti aivan peloissaan. Ja sitten tuli mieleen, että kun hän siitä haluaisi johonkin lähteä, niin kuistilta olisi hankala päästä kolhimatta itseään pois ja pahimmillaan lintu lentäisi seuraavaksi kuistin ikkunaa päin tai muuten satuttaisi itsensä lopullisesti.

Joten tarjosin linnulle kättäni kuin hidastetussa filmissä. Ja tirppa kiipesi sille?! Olin aivan ihmeissäni. Varmuuden vuoksi kuitenkin laitoin rätin takaisin linnun pään päälle, ettei kuistilla vielä ollessamme lähtisi räpiköimään hädällä väärään suuntaan.

Kävelin pihalle, lähelle paikkaa jossa onneton pesuvati oli ollut, ja asetin käteni suojaisaan paikkaan, jossa ajattelin linnun voivan keräillä itseään kaikessa rauhassa.
Otin rätin pois ja avasin käteni, tunsin miten koko pieni keho tärisi kädelläni. Olin varma, että tähän tirppa nyt kuukahtaisi, saisi pelosta sydärin. Yritin liikuttaa kättäni varovasti että lintu lähtisi pois, mutta sepä lennähti sormelleni istumaan. Hassu pieni!

Hätistelin hellästi jotta sain hänet pois, halusin vain saada jättää hänet rauhaan, jotta pienellä olisi edes joku toivo. Vaikka hän vaikutti rauhalliselta, niin tuskinpa sitä oli. Ei ole pientä lintua tehty ihmisen rinnalla pidettäväksi.

Peruutimme tytön (joka kuvasi tämän kaiken) kanssa varovasti pois ja toivoimme parasta. Jonkin ajan päästä kävelin kauempaa ohi, ja näin linnun vielä samalla paikalla, mutta seuraavalla kerralla lintua ei enää ollut. Ainakin pieni sydän oli kestänyt sen, että siirtyi pois siitä mihin hänet jätin. Luonto vain tietää selvisikö sitten pidemmälle.

Arvioin vieraamme olleen joko kirjosiepon tai harmaasiepon poikanen, mutta lajimääritys jäi itselleni vähän vajaaksi, kun vain keskityin kenguruhoitoon. Täytyy kuitenkin sanoa, että hassut vaistot voi ihmisellä olla, kun ensimmäinen ajatus pienen, märän, suuta aukovan olennon kanssa on tunkea se paidan alle. Lajista nyt niin väliä...







1 kommentti: