Se on välillä mahdotonta, miten tuntuu että ihan kaikkea pitäisi säästää. Jos jonkinmoista nauhanpätkää, ketjua, nappia, neppiä ja nuppia. Ja laudanpätkiä, kankaanpaloja tai vaikka vanhoja sukkia. Mutta kun niistä välillä oikeasti tulee pieniä helmiä, niin eihän sitä sitten voi. Kun ei tiedä mistä se helmi seuraavaksi syntyy!
Vuosia sitten löysin rannalta palan puuta. Sellaisen ihanan, veden pehmentämän harmaan kappaleen. Pienen ja ohuen, mutta ah - niin kauniin! Se oli sellainen, jota teki aina mieli silittää, kun se jostain hyllyn perukoilta välillä osui käteen. Ja silloin tällöin todella osui, hautautuakseen "tästä tulee vielä jotain"-maahan jälleen hyvin pitkiksi ajoiksi. Mutta usein sen kohdalla, niinkuin hyvin monen muunkin yhtä epämääräisen, mietin, että tuleeko tästä tosiaan ikinä mitään. Mitä ihmettä tästä edes voisi tulla? Ja muutaman kerran puunkappaleen lähtö oli todella lähellä, polttokasa roihusi pihalla ja siivousvimma päällä. Mutta kun käsi osui puun harmaaseen, liki pehmeänsiloiseen pintaan, annoin kerta toisensa jälkeen puun suloisuudelle periksi. Kun oli niin pienikin.. eihän se nyt mitään tilaa vienyt.
Säilöin tuota puunpalaa vuosia, monia vuosia. Kunnes eräällä laivareissulla käsiin osui pieni metallikyltti. Sellaisenaan vähän orpo, mutta teksti jotenkin kolahti. Oltiin juuri palattu miehen kanssa yhteen ja olo oli epävarma monella tapaa. Miten ympäristö tähän suhtautuu. Miten rakennetaan vanhasta kodista uusi, todella yhteinen koti. Miten varmistamme, että tällä kertaa me olemme Me ja pysymme myös niin. Tuntui tärkeältä korostaa että koti olisi nyt todella Meidän, ja että me todella molemmat toivoimme sinne Ystäviä. Meidän molempien Ystäviä. Ja tuossa kolmen sanan lauseessa se kaikki jotenkin tuntui kiteytyvän. Se kyltti oli pakko ottaa mukaan!
En tiedä miten kyltti ja puu löysivät toisensa. Ne vain jotenkin osuivat lähekkäin, ja se oli siinä. Sinetöity kerralla! Enää pientä hienosäätöä. Ketjunpätkä yhdestä laatikosta. Valkoista keinonahkanauhaa pätkä ja siihen metalliniitti solmuksi. Kaunis puu ja simppeli kyltti eivät kaivanneet mitään muuta. Paitsi tietysti toisensa.
Vähän niinkuin minä ja mieheni.
Miten voikin olla, että vuosikausia marinoituun, vanhaan ajopuupalaan ja pieneen metallilevyyn voikin saada mahtumaan niin paljon symboliikkaa. On se kummallinen - tämä ihmisen pää ja ajatukset siellä..
Vähän kyllä joskus mietin, että mistä lie puu alunperin lähtöisin. Ja mahtaakohan edellinen omistaja aavistaakaan, miten paljon iloa hänen hävittämänsä pala puuta on tuonut?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti