perjantai 15. heinäkuuta 2011

Lisää eläimiä


Eräänä päivänä tulimme kotiin, ja ihmettelimme mikä hätä oli kirjosiepoilla. Huuto oli melkoinen, eivätkä ne nyt yleensä ole meistä paljoa perustaneet. Eihän sitä ensin edes ymmärtänyt että mikä ihme siinä pöntössä oikein on. Kunnes meni ihan lähelle. Kyy oli puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona. Muodoista pystyi päättelemään, että kyyn sisällä oli jo ainakin kaksi poikasta. Ei ihme että emot huusivat! Meidän kolistelu ja mekastus siinä aivan kuusen juurella sai käärmeen vetäytymään ulos pöntöstä, yksi poikasista mukanaan. Saimme sitten nähdä ihan oikean luontofilmin, lähietäisyydeltä. Kyyn pää oli noin peukalonpääni kokoinen ja poikanen oli pikemminkin suuren kananmunankokoinen. Mutta niin vaan se kyyn suu aukeni nielaisemaan koko poikasen. Ihan niinkuin olen luontoelokuvissa, televisiossa, nähnyt moneen kertaan. Mutta on se vaan ihmeellistä nähdä ihan vierestä. Etäisyyttä kun oli ehkä kaksi metriä.
Tuntui erikoiselta, että käärme ei meistä erityisemmin perustanut. Siinä toinen vaan aterioi ja katseli meitä punaisilla (?!) silmillään samalla kun nieli linnunpoikaa. Ja me katseltiin takaisin. Ja valokuvattiin. Niin oudolta tuo näkymä näytti. Jo se, että käärme oli puussa, tuntui kummalta. Vaikka olen tiennyt niiden sinne pääsevän. Ja niin erikoiselta näytti myös se ateriointi, siinä nenäni alla, vaikka tasan tarkkaan tiedän miten käärmeet syövät. En tiedä mikä siinä niin kummastutti?

Aterioinnin päätyttyä mies kantoi täyden kärmyläisen jonkinmatkaa takametsään. Ajateltiin, että kyllä niissä kolmessa poikasessa riittää sulateltavaa piiiitkäksi aikaa. Pönttöön jäi selvästi poikaisia, sillä emot alkoivat illan mittaan uudelleen niistä huolehtimaan. Kunnes, alle viikon päästä edellisestä, oli käärme jälleen pöntöllä! En ollut uskoa silmiäni, sillä olimme itse touhuamassa aivan puun lähistöllä eikä piha varmastikaan ollut hiljainen. Että käärme ei todellakaan välittänyt meistä yhtään! Mutta minulla meni lintuperheen vuoksi hermot. Vaikka ensimmäisellä kerralla ajattelin, että näin tämä menee, luonto on tällainen eikä minulla ole oikeutta puuttua siihen ja käärmeelläkin on oikeus ruokailuun jne. Mutta nyt kyllä ajattelin, että liika on liikaa ja eikös emoille nyt voisi jäädä edes pari poikasta. Ja olihan käärme just saanut mahansa todella täyteen. Ja lisäksi olin kyllä hiukan hermostunut siitä, että oma poikaseni oli uimassa pikku altaassaan vain viiden metrin päästä käärmeestä/pöntöstä.

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että aloin tehdä kaikkeni häätääkseni käärmeen. Tökin ensin pöntön lähistöä sekä puun runkoa käsiini osuneella melalla. Mutta kun kyy alkoi tehdä hyökkäyksiä kohti melaa tajusin, että koska seisoin puun juurella ja käärme oli siellä ylhäällä, annoin melalla sille suoran liukumäen kohti itseni, sekä pikkulikkaani. Ei hyvä! Seuraavaksi käyttäydyin kuin kaikki naiset, aloin viskoa kaikenlaista mitä käteeni osui, kohti käärmettä. Siis risuja, oksanpätkiä sekä käpyjä ( kyllä - nolottaa!). Mutta nuo olivat niin kevyitä, ettei vahinkoa tullut sen enempää pöntölle kuin käärmeellekään. Halusin vain saada kärmyläisen häädettyä, en tapettua. Ja onnistuin siinä! Pelottavan nopeasti kyy pudottautui oksiston läpi maahan. Ajatus siitä, että joskus kävelen puun alta, josta käärme tulee sitä vauhtia alas, sai karvat nousemaan niskastani. En halua käärmeitä tappaa, ne ovat kyllä Suomessa ihan riittävän uhanalaisia jo nyt, mutta en minä niitä niskaanikaan halua. Enkä kotikuistilleni.
(Päivän turhatieto: Kyy, eli Vipera berus, on maailman pohjoisin käärmelaji.)

2 kommenttia:

  1. Hyi, inhottavaa. Edelleen sitä mieltä, että tuossa tapauksessa saapi jo muutakin kuin vain häätää käärmeen metsään. Eihän tuo näytä pois pysyvän...

    VastaaPoista
  2. No nyt ei ole vähään aikaan näkynyt. Mutta jos vielä kolmannen kerran tulee tuohon kuistin viereen niin harkitsen kyllä pitkään millä huitaisen. Vaikka pistääkin luonto tuossakin asiassa hanttiin..

    VastaaPoista