Kuka vei kesän?

Mihinköhän se kesä meni? Vai tuliko sitä edes? Ihan kuin olisi yhä vielä toukokuu ja odottelisin kesän alkua. Mutta pihlajanmarjat ovat puissa punastuneet ja kasvimaalla kaikki on jo (melkein) valmista. Vain myöhään laitetut tomaatit ovat vasta raakileita täynnä. Eli kevättouhuja tuli kyllä tehtyä ja kesälläkin jotain hoidettua kun kaikki ei olekaan kuollutta, mutta miksi silti tuntuu että kesää ei koskaan tullutkaan? Onko se hellepäivien puute? Kelithän olivat vähän semmoisia, että melkein olisi voinut luulla elävänsä jatkuvaa kevättä. Huhtikuussakin voi olla ne kaksi hellepäivää, mutta muuten on ihan keväistä vielä. Heinäkuu taisi olla samanlainen. Ja sitten kaikenlaisia reissuja, paljon poissa kotoa, ehkä siksikin aika tuntui hukkaantuvan johonkin. Tai sitten se oli tämä sairastaminen, joka vei voimat ja esti tekemästä sellaisia asioita joita kesällä yleensä tulee tehtyä. En tiedä.

Oli miten oli, kesä meni, ja nyt eletään jo elonkorjuu-kuukautta. Tai pitäisi ainakin. Ulkona olisi jos jonkinmoista kasvista, jota pitäisi nyt kerätä talteen. Ja jota jo olisi pitänyt kerätä, muttei ole ollut aikaa tai terveyttä moiseen. Oli todella hyvä vadelmavuosi, niin kosteata että pensaista löytyi muitakiin kuin pihkapäitä. Mustikkaakin kuulema oli, mutta meillä niitä on nyt vain parisen purkkia. Kanttarelleja löytyi jo muutama viikko sitten, varmasti olisi nytkin, jos lähtisin takapihalta etsimään.

Vointi vain on heikko. Pistää miettimään elämän mielekkyyttä se, että voimat riittävät tähän nettielämään, muttei oikeaan. Onhan täälläkin välillä ihan kivaa, mutta olisi se kuitenkin kivampaa elää sellaista ihan irl-elämää. En ymmärrä niitä, jotka vapaaehtoisesti valitsevat ennemmin nettielämän. Tai olisiko siinä juuri se, että jos saisin ihan itse valita, voisi tämä tuntuakin houkuttelevammalta? Ehkä. Eikös se yleensä mene niin, että mitä pakotetaan, sitä ei haluaisi?

Tunnustus

Olen ollut koko kevään hukaksissa. Tai en nyt ihan konkreettisesti, mutta käytännössä. Olen ollut hukaksissa tautiini, joka hallitsee ajoittain elämääni. Silloin kun sille päälle sattuu, se päättää mitä syön, juon, maistan, haistan, teen, jätän tekemättä ja mitä ajattelen. Välillä se päättää myös siitä, missä vietän aikaani ja missä nukun, jos nukun. Alkukeväästä sain sitten nukkua muutaman viikon sairaalassa, tämän omalaatuisen loiseni ansioista. Aika ennen sitä reissua on sumuista ja selviämistaistelun sävyttämää, aika sen jälkeen on ollut pitkää ja pitkäveteistä. Aivot tuntuu olleen narikassa koko kevään. Vain ajoittaiset valonpilkahdukset ovat muistuttaneet siitä, että maailma yhä pyörii, vaikken itse siinä tunnu mukana aivan pyörivänkään.

Blogini on saanut tunnustuksen, juuri siihen pahimpaan aikaan. Ja sattuneesta syystä en ollut sitä huomannut. Mutta vielä enemmän se taitaa ilahduttaa nyt, kun jotain muistan ja jostain jotain ymmärränkin. Rosmariini&Timjami oli myöntänyt minulle tämmöisen:

Kokemattomuuttani en tiedä mitä tämmöisten kanssa pitäisi tehdä, mutta ilolla otan kyllä vastaan!

Nyt toivon saavani blogiini kuitenkin myös muuta eloa. Elämä kun kuitenkin jatkuu, minullakin. Ja kun pienet valonpilkahdukset nostaa esille, ne loistavat myös hieman pidempään...

Kuka on terve?

"Terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. "

–Sigmund Freud 

"Kaikki mitä rahalla saa, on halpaa: terveyttä ei voi ostaa. "

- venäläinen sananlasku

Olen tässä syksyn aikana havahtunut pohtimaan terveyttä. Ja sairautta. Sitä kuka on sairas ja kuka ei. Mikä on sairautta ja millainen ihminen on terve. Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt vuonna 1955 peruskirjassaan terveyden seuraavasti: "Terveys on täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä ainoastaan sairauden puuttumista. " 

Nyttemmin WHO on määritellyt terveyden uudelleen, mutten millään hakusanalla onnistunut löytämään tuota uutta lauseketta. Siinä terveys määriteltiin sopeutumiseksi, kyvyksi olla ja elää. Siinä ei puhuttu mitään sairauksista tai niiden puuttumisista.

Minä olen ollut koko aikuisikäni fyysisesti sairas. Krooninen sairaus pukkasi päälle heti täysi-ikäistyttyäni ja on seurannut mukanani siitä asti. Mukaansa se on saanut muitakin kroonisia kavereita ja tietysti matkan varrella on tullut tavattua kaikenlaisia tavallisempiakin kausi-ärsytyksi, flunssia ja sen semmoisia. Olen luullut olevani tämän kaiken kanssa hyvinkin sinut. Olen kuvitellut olevani ohjaksissa ja ollut tietyllä tavalla välillä ylpeäkin siitä, etten ole nujertunut vaan tehnyt kaikkea siinä missä muutkin. Vaikka sitten hampaat irvessä. Olen ollut töissä, opiskellut, rakastunut, perheytynyt, harrastanut ja kaikkea muuta, sellaista ihan tavallista.
Hieman elämä pisti pohtimaan muutama vuosi sitten, kun elämänlanka kävi hyvin ohueksi. Kävin hyvin syvällä ja tosissani ajattelin, että tässäkös tämä sitten oli. Ja että tautiko tässä sitten kuitenkin voitti. Mutta kirurgi ehti ajoissa ja kaikki jatkui - no melkein ennallaan.

Sitten tuli vuosi 2011. Ei sen pitänyt olla mitenkään erilainen vuosi. Mutta se pisti kaikki uuteen järjestykseen. Ensin se oli vain pelkkää selviytymistä. Kunnes asiat selvisivät. Ja sitten ei enää tarvinnutkaan selvitä - mistään. Tuli rauha ja turva. Ja mahdollisuus olla - sairas. Tajusin, että olen oikeasti sairas, etten jaksa enkä pysty. Ja olen löytänyt itseni ajattelemasta että onko pakko, jos ei jaksa? Minä, joka olen aina tehnyt kaikkeni ollakseni sairaudestani huolimatta niinkuin muutkin, löysin itseni pohtimasta, että ehkä en olekaan ihan niinkuin kaikki muut. Että ehkä minulla on oikeus olla väsynyt. Ehkä. En ole asiasta vielä kuitenkaan lainkaan varma. Ajatuksen tuntuvat hyvin hämmentäviltä. Minä luulin käsitelleeni nämä asiat aikoja sitten, mutta ilmeisesti olin vain löytänyt selviämiskeinon, en sen enempää. Ja nyt en enää haluaisi vain selvitä, vaan elää. Yllättävän vaikea asia!?

Tältä vuodelta toivoin vain yhtä asiaa: Toivoin äärettömän tapahtumaköyhää, yksinkertaista, yllätyksetöntä, tavallista arkea. Jo ensimmäinen viikko pisti minut polvilleni, kirjaimellisesti. Uusi yllättävä kipu sai minut menemään ensin kontilleni ja sitten kaksinkerroin. Ja lopuksi luovuttamaan ja antamaan periksi ensiavun kutsulle. Pahimman kivun helpotettua tunsin itseni sairaalan pedillä hölmöksi ja diagnoosikin tuntui sellaiselta, että olisi sitä pitänyt itsekin tajuta ja että sellaisen vuoksi sitten lähdin tutkittavaksi asti. Vaikka kyllä ymmärränkin sen, että mikäli tilanne olisi ollut karvan verran vakavampi, olisi minulla taas tullut kiire leikkuripöydälle. Onneksi tilanne ei ollut tällä kertaa sellainen. Mutta sai minut pohtimaan. Monia asioita. Sitä miksi yksi uusi sairaus saa minut aivan polvilleni. Ja miksi toisaalta yritän olla jotain mitä en ole.

Laskin tässä, että alkanut vuosi on kymmenes, jona saan saan suurimman osan tuloistani KELAlta. Se on yksi niistä ajatuksista, mikä sai minut heräämään omaan tilanteeseeni. Kymmenen vuotta erilaisten tukien varassa! Se tuntuu ihan hirmuisen pitkältä, ja tuloksettomalta ajalta. Yritän pehmentää ajatuksiani muistuttamalla siitä, että iso osa tuosta ajasta on mennyt opiskelujen/äitiyspäivärahojen kanssa, mutta en voi unohtaa sairaus/eläkerahojakaan. Vaikka olen minä välillä töissäkin käynyt. Paino sanalla käynyt. Sillä laskiessani työaikojani, en voinut olla huomaamatta, että yhteenlasketut työkuukaudet kymmenen vuoden aikana täyttivät juuri ja juuri yhden vuoden koko ajasta. Siis vuoden! Huoh! "Terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. " - S.F.  ... No olen minä ainakin rakastanut! 


Mutta määrittääkö oikeasti työ ihmisen. Ja onko sen oltava palkkatyötä kodin ulkopuolella. Ja jos en ikinä tule palaamaan työelämän oravanpyörään, olenko aina oleva sairas? Vaikka tuntisin itseni terveeksi? Mitä jos vain rakastaisin. Olisinko sitten puoliksi terve? Kuka määrittää sen mikä minä olen. Minä itse vai kaikki muut? Kuka on terve? Olenko minä?