Uudet housut

Lähdin sitten tekemään niitä edellisessä kirjoituksessani mainitsemiani samettihousuja. Heti aluksi kavensin lahkeita, tein taskumuutokset ja muita pieniä juttuja. Koristeluakin piti pohtia. Eihän sitä kannata mitään tavallisia ja tylsiä housuja tehdä kun kerran tekemään ryhtyy ;). Ei vaan siis tällä kertaa päätin tehdä ihan kunnolla, kaikilla lisukkeilla nuo housut enkä vain alittaa rimaa niinkuin usein tuppaan tekemään. Eihän sitä aikaa nyt mitenkään kohtuuttoman paljon enempää siihen mene. Tai - no - ehkä puolet enemmän kun laskee kaikki applikoinnitkin mukaan. Mutta se nyt ei vielä ole paljoa, kun ei housujen tekoon noin ylipäätään kovinkaan kauaa mene.

Ja niitä applikointeja siis. Käytin takataskuihin ja etutaskujen sisäosiin kukallista kangasta ja otin sitten siitä samasta kankaasta erikseen muutaman kukan, jotka ompelin kiinni toiseen lahkeeseen. Apuna käytin kiinnisilitettävää kaksipuoleista tukikangasta. Sen avulla tuokin homma on paljon yksinkertaisempaa kuin joskus ennen. En siistinyt noiden kukkien reunoja tiheällä siksakilla, vaan pelkällä tiheällä suoralla ompeleella, joten saa nähdä lähteekö ne kovinkin pahasti rönsyilemään. Tai värjääkö vihreä paksu lanka, jolla tein tuon "köynnöksen". Nämä on näitä asioita joita viisas ompelija miettisi etukäteen. Minä en yleensä muista tai muuten vaan älyä.

Pienestä kukkakankaan hukkapalasta ompelin housujen eteen pienen "merkin", johon vielä lisäsin tähden mallisen nepin. Samanlaisen nepin siis millä housut kiinnitetäänkin, mutta tähtikantaisen. Sillä ei ole mitään vastakappaletta, kun on tuossa ihan vaan koristeena. Tuossa samassa kuvassa näkyy etutaskujen sisäkangas ja housujen neppikiinnitys. Mitään etuhalkiota tai vetoketjua en viitsinyt tehdä. Minusta sellainen on tuon ikäisen lapsen joustavissa housuissa aivan turha. Ja niin oli kyllä nuo nepitkin. Lahkeiden sovittamisen jälkeen lähti housut meinaan hyvin vikkelään jalasta, ihan ilman nappien avaamista. Mutta onpahan napit, vaikka sitten koristeena.

Näihin housuihin tein jotain, mitä en ole ennen tehnyt. Napinlävellisen kuminauhakuja-kiristyssysteemin. Siis sellaisen, mikä useissa pienten lasten housuissa on. Aluksi meinasin tehdä ihan vaan kiinteän joustoresorin. Sitten harkitsin tuohon kuminauhakujaan kiinteätä kuminauhaa ja lopulta päädyin siihen, että kun kerran kunnolla tehdään, niin tehdään sitten tosiaan niin. Eli ompelin vuorikankaaseen napinlävet, napit ja kiinnitin kuminauhan vielä päistään kankaaseen. Samalla lisäsin merkin, jossa kerron vaatteen olevan "ihan ite rakkaurella tehty". Housujen päälipuolella näkyy tuo kuminauhakuja, mutta vain kuminauhaosuudella, edestä kangas pysyy suorana eikä siinä ole tikkauksia.

Vaikka oikein keskityin noiden tekemiseen, en siltikään ole niihin mitenkään erityisen tyytyväinen. Tuosta vyötäröstä tuli taas aivan kamalan korkea, vaikka ennen vyötärökaitaletta ne oli olevinaan aivan kertakaikkisen liian matalat? Enkä myöskään pidä noista lahkeiden mallista. Pitäisi varmaan etsiä parempi kaava, mutta olen vähän liian laiska piirtämään taas uusia kaavoja, kun "ihan just" piirsin nuokin. Juu, olen todella laiska kaavojen piirtäjä, mutta nyt kyllä tosissani harkitsen sitä. On nuo nyt ihan käyttökelpoiset housut, mutta.. kun ne vois olla niin paljon paremmatkin!

Seuraavia suunnitellessa tutustun kaavoihin varmastikin vähän tarkemmin.

Housuja, kaavoja ja kankaanpätkiä

Likka kasvaa ja lahkeet lyhenee. Uutta pöksyä pitäis löytyä ja vähän jotain muutakin. Meillä on tähän asti ostettu n. 75% kaikista likan vaatteista kirpputorilta, 15% olen tehnyt itse ja loput on (yleensä pakkotilanteessa kun tarvittu eikä mistään muualta ole löydetty) ostettu uutena. Olen aina pyrkinyt olemaan väh. 1/2 vuotta ja paria vaatekokoa aikaa edellä. Ennakoin ja ostan varastoon kun löydän sopivaa ja mieluisaa.
Nyt on ollut housurintamalla pitkään hiljaista. Enkä nyt sentään ihan mitä tahansa halua huoliakaan. Jos vaatteet on jo valmiiksi loppuunkuluneet, niin ei ne ainakaan meiltä enää paikkaa löydä. Ja olen minä vähän kranttu muutenkin. Että vaikka vähällä koitetaankin pärjätä niin ei kai sitä lapsen (tai kenenkään) sentään rumissa vaatteissa tarvitse kulkea?

Malli :)

Tein likalle kerran, kauan sitten, oranssista velourista ja liilasta resorista housut, joista tulikin sitten lempi-sellaiset. Mutta ne olivat vissiin kokoa 92cm eikä tuota olisi enää pitkään aikaan saanut niihin ängettyä. Suosiollisesti ja suurella uhrautuvaisuudella hän suostui antamaan ne eteenpäin; kunhan äiti tekisi uudet! Ja äitihän lupasi tehdä. Kangastakin oli.

No juu... Teinhän minä. Mutta nuo ovat nyt noin kokoa 116-122cm joten hetken sai neiti odottaa. Eikä kangaskaan enää ihan riittänyt. Toiseen lahkeeseen piti tehdä pieni paikkapala ja etulahkeet on tehty kahdesta palasta. Paitsi - että olisi riittänyt mikäli en poikkeuksellisesti olisi oikein piirtänyt kaavoja ja vielä noudattanutkin niitä. On meinaan hippasen korkeat pökät *hih*. Tyttö tosin tykkää silti (kuten kuvasta näkyy, toinen niin tärkeänä esittelee "iiihania" housujaan), mutta äiti taitaa surauttaa pikku kierroksen tuosta lanteilta pois. Vaikka miten oliskin korkeavyötäröiset nyt muotia niin kai raja tulee noissa kainalomalleissa sentään jo vastaan?

Vyötärökaitale taitettuna silti aika korkeat..

Tuo kaava on kyllä kumma. Hirmu leveä kaikenkaikkiaan ja lahkeet ihan melkein 70-luvun meiningeissä? Lahkeen resorit tuli siis omana lisäyksenä malliin, kun eihän noita hameenhelmoja muuten olisi voinut käyttää lainkaan. Kyllä huomaa että olen kokematon valitsemaan toimivia kaavoja. Useinmiten teen omat kaavani hyväksi havaittujen vaatteiden mukaan enkä kai oikein osaa lukea lehtien kaavoista, että mitä niillä saa aikaiseksi. Sitten käy näin. Onhan tuo nyt ihan korjattavissa eikä noissa nyt tuo löysyys ainakaan tyttöä haittaa. Hiukan murehdin, että mitäköhän keksisin ompelukoneen vieressä odottaville samettikankaille, jotka on leikattu samalla kaavalla. Se ei ole aivan noin pehmeätä, joten jotain mallinmuokkausta olisi varmaan tehtävä?


Ja niitä kankaanpaloja. Löysin kaappeja siivotessani kapean soiron keltaista pörrökangasta. Sur sur saumat sivuille ja näin valmistui pehmoinen kaulahuivi. Sekin kelpasi.

Thee Kannu

Sain ihanalta veljeltäni ja hänen suloiselta vaimoltaan joululahjaksi tämän täydellisen teekannun, joka on todellakin The kannu. Eikä mikään ole kuten ennen :) Kannu sopii täydellisesti sekä vanhalle, kultakoristeiselle puutarjottimelle että toiselle ihanalle joululahjalle: rakkaalta ystävältäni saamalle, haaveilemalleni Tupperwaren punavalkoiselle Allegra-tarjottimelle. Vanhalle ja modernille yhtä hyvin. Kannuun mahtuu juuri sopiva määrä teetä iltahetkeksi tai jaettavaksi ystävän kanssa. Siitä on hyvä kaataa ja sitä on kaunis katsella. En ole mikään suuri Marimekon ystävä, mutta tämä Siirtolapuutarha-kannu on muotokieleltään ihanan simppeli ja selkeä. Juuri minun makuuni! Olen niin iloinen tuosta!


Olen hyvin iloinen myös noista tarjottimista. Tuo puinenkin on minulle uusi, rakkailta vanhemmiltani saatu. Ei joululahjaksi mutta joulun aikaan kuitenkin. Ja miksi tarjottimia? Meillä on keittiö alakerrassa ja olohuone yläkerrassa. Tykkään napostella, juoda teetä ym. tv:n edessä, mutta tavaroiden kantaminen on välillä ollut hankalaa. Kunnes tajusin, että on sellainen ikivanha keksintö kuin tarjotin :) Jo on helpompaa *hih*


Pienet voi olla ilot, mutta toisaalta, niin se pitää ollakin! Tunnetun filosofin, Röllin, sanoin:

"Onnellisten jonossa
toiset koittaa etuilla
Onnea saada voi alennuksella
Erikois tarjous on
nyt täällä suunnaton
Kaverinkin voit ostaa muovikorkilla
Onnellisten jonossa
on viisaat sekä herkkiä
ja kaikki kyselevät
onnen tuntomerkkiä
En tiedä miltä näyttää se
tuoksuuko se hyvälle?
Mutta kaikki täällä ovat
onnen perään herkkiä

Tahdon onnenkimpaleen
Ison lohkareen
Sitten pääsin luukulle
josta sanoi mulle ne
"Onni pääsi loppumaan
jo viime viikolla.
Ei tältä luukulta
myydä sulle onnea
mutta ison kapan perunoita saisit halvalla.

Viereisessä jonossa
katkera on tunnelma
Ystäviä ostetaan
muovikorkilla
Mut varastot on tyhjenneet
ystävät on loppuneet
ja seistään jo viimeisellä portilla

Viimeisellä luukulla
oli onnenmuruja
Mut kaikki isot lohkareet
oli viety pois

Murut pussiin keräsin
ja silloin mä huomasin
aika paljon niistäkin
kasaan saada vois
Nyt ymmärrän mä sen
että onnenmurunen
löytyä voi melkein mistä vaan
ne murut täytyy tallettaa
ei lohkareita kukaan saa
ja onnenmurut helppo
on kotiin kuljettaa "


Rölli: Onnellisten jonossa
sävel ja sanat Allu Tuppurainen

Maitoa?

En ole maidon ystävä. Olen juonut sitä kyllä joskus lapsena, mutten muista milloin viimeksi, enkä muista koska ja miksi lopetin. Pitäisi ehkä äidiltä kysyä. En millään tasolla pidä suomalaisesta tavasta tuputtaa maitoa joka paikassa enkä siitä, miten maitoa pidetään jonain äärettömän oleellisena osana terveellisiä elämäntapoja. En tiedä muita maita joissa aikuiset joisivat maitoa samalla tapaa kuin Suomessa. Enkä näe maitoa oleellisena osana lapsenkaan ruokavaliossa. Ja erityisesti olen lehmänmaidon tuputusta vastaan imeväisikäisillä. Mulla ei kertakaikkiaan mene jakeluun miten lehmänmaito voisi olla ihmislapselle tärkeämpää ja erityisesti, miten se voisi olla parempaa kuin oman lajin maito? Neuvoloissa ja oikeastaan liki kaikkialla tuntuu vallitsevan käsitys, että äidinmaito on yli vuoden vanhalle täysin turhaa (ja monasti jo aiemminkin), mutta lehmänmaitoa on ehdottomasti annettava. Vaikka juuri se äidinmaito olisi se kaikken paras aine niin kauan kuin lapsi vain sitä haluaisi juoda. Ei luonto nyt niin tyhmä ole, että se muuttaisi jonkun lajin maidon sokerilitkuksi tmv kesken imemiskauden? Vai luuleeko ihmisrotu olevansa todella jo niin kaukana eläimistä?


Mutta siis kaupanmaidosta piti kirjoittamani. Luin Eat&Joy:n blogista jutun Maidoilla on eroa, osa 1. Olen typertynyt. En siis tosiaankaan pidä kaupan maitoa oikeastaan millään tavalla arvossa, mutta silti tämä pätkä iski silmään kuin metrin halko:

"Valion mukaan Plus avasi ”maidon uuden aikakauden”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että raakamaidon saavuttua meijeriin, se hajotetaan ensin maidon eri komponenteiksi, joista ryhdytään rakentamaan maitotuotetta. Pastöroinnin ja homogenoinnin tuloksena lisäksi moni ainesosa tuhoutuu, joten hävikkiä korjataan lisäämällä mm. D-vitamiinia, jota ilman maidon kalsium ei imeytyisi. Rasvattomana Plus-maito olisi kalman sinertävää, mutta valkoisuus saadaan lisäämällä – ei tällä kertaa rasvatonta maitojauhetta, vaan juuston valmistuksen sivuvirtana syntyvää heraproteiinia. Plussaa saa silti yhä kutsua maidoksi.

Kuluttajien pitäisi saada tietää, mistä heidän maitonsa on tehty, sillä maito ei ole enää lehmänmaitoa siinä merkityksessä kuin sen luulemme olevan. Pahimmillaan maidossa käytetään laimentajia ja laajentajia eli ns. permeaatteja, jotka ovat juustojen ja erikoismaitojen valmistuksen sivutuotteita – joidenkin mielestä jätettä – joilla maitoa jatketaan. Jopa 12 prosenttia maidon tilavuudesta voi tulla siihen ulkoapäin.

Hei Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, miksi maitotölkin kyljessä ei lue sisältöluetteloa siitä, mistä ja miten maito on kasattu? Eivätkö permeaatit ole maidon lisäaineita lisättävien vitamiinien ja kivennäisaineiden tapaan? Entä mitä lisäaineita komponenttien, kuten heraproteiinin säilytyksessä käytetään? Entä mitä valmistuksen apuaineita, joita ei lain mukaan tarvitse kertoa kuluttajalle, nykymaidon prosessoinnissa käytetään? Entä teknologioita? Valiohan on ilmoittanut harjoittavan USA:ssa ultrafiltraatiota, joka on käytännössä nanoteknologiaa. "  

(suora lainaus blogin sivulta)

Voi kun tuota maitoa myytäisiinkin sellaisena kuin se tulee! Mitenköhän paljon ihmiset haluaisivat ostaa kalman sinertävää "maitoa"? Ja todellakin, miten voi olla mahdollista, että maitoon lisättäviä aineita ei tarvitse merkitä purkkiin? Miksi maidolla on erikoisasema? Tiedän, että esim. rasvattomaan maitoon rasvaliukoinen D-vitamiini pitää lisätä öljyyn sekoitettuna, jotta se sinne edes saataisiin. Sitä ei kuitenkaan merkata mihinkään. Valion vastaus öljyn ilmoittamattomuuteen on se, että sillä ei ole väliä, koska määrä on niin pieni. Tiedän kuitenkin pienten allergikkojen saaneen oireita muuten sopivasta maidosta, sillä he ovat olleet allergisia kyseiselle öljylle. Niin että sillä ei ole väliä? Kuka sen päätti? Valio?


Ei minun pitäisi olla yllättynyt, mutta ehkä haluan kuitenkin vielä ajatella jotain hyvää maitoteollisuudesta. Olen salaa onnellinen siitä, että lapseni on maitoallergikko, joten en joudu pohtimaan maidon laatua ja osuutta lapseni ruokavaliossa - vielä. Mutta näiltä teksteiltä en osaa välttyä. Enkä voi sille mitään, että ne vaikuttavat negatiivisesti jo valmiiksi negatiiviseen asenteeseeni. Ehkä jos tuo ala olisi jotenkin avoimempi eikä lobbaisi maidon parhautta alaikäisille niin voisin koittaa muuttaa asennettani. Mutta tällä menolla hankin kohta oman lehmän! Tai ehkä en, mutta siirryn ostoksille naapurin maitotilalle. 

Makkara-Maija

Oli makkarantekopäivä. Tarkoituksena oli tehdä sellainen kohtuullinen annos makkaroita, muutama kilo. Sellainen määrä joka jo kannattaa tehdä mutta josta ei ole kohtuuttomasti työtä. Lähdin edellisenä iltana hakemaan jauheliha-aineita pakastimesta ja katselin hetken epäuskoisena välipohjaa: kuka tätä nyt on mehulla sotkenut? .. Mehulla!! .. !?! Pakastimessa mehua! Oi ei! Pikainen käpälöinti päälimmäisiin lihapaketteihin: muutama pehmeä, loput kohmeisia. Hyvä! Ei siis ole vielä kauaa ollut poissa päältä. Pehmennet lihat kassiin jauhelihatarpeiksi, loput toiseen pakastimeen. Mehumarjat saavat jäädä, mustikat ja vadelmat talteen. Hirmuinen määrä kaikkea. Huh.

Toinen pakastin tuli ääriään myöden täyteen. Onneksi meillä edes on kaksi arkkupakastinta! Tosin meidän elämäntavalla vähempi ei riittäisikään. Paitsi tietysti jos säilöisi lihat, marjat ja vihannekset toisin, mutta pakastin on kuitenkin aika näppärä. Niin kauan kuin toimii..
Tuli sitten enemmän jauhelihatarpeita kuin piti. Isäntä jauhoi kaikki ja toi sisälle 10litran astian jauhelihaa. Paistoin osan sellaisenaan ja loput tehtiin makkaramassaksi: yli kymmenen kiloa! Kaikki meni kuitenkin hyvin siihen asti kunnes loppui suoli, eli suunnilleen puoleen väliin sitä massamäärää. Onneksi tunnemme paikallisen pitopalvelun pitäjän niin, että tiesimme häneltä kysyä suolta. Eipä sitä ilta-aikaan olisi mistään muualta saanutkaan. Onneksi hänellä tosiaan oli! Ja urakka sai jatkua..

Siinä suolen noutoa odottaessa leivoin sulaneet mustikat piirakaksi ja pulliksi. Tuli niitäkin sitten muutama - kymmen. Pienen satsin keitin mehuksi, mustikkakeittopohjaksi.
Makkaroita valmistui purkki toisen jälkeen. Pohdimme, että missä ihmeessä moisen määrän kypsentäisi edes jotensakin järkevästi. Ja siinä se sitten tuli: armaani älynväläys. Niitä tulee kyllä verrattain usein ja monasti ovat aivan käyttökelpoisia. Kuten nytkin.
Meillä on ISO, vanha mehumaija. Sellainen joka ei edes sovi nykyaikaiselle sähköhellan levylle. Ja mehumaijassahan on kori, johon marjat laitetaan. No sehän sopii täydellisesti makkaroiden höyrykypsytykseen! Ja näin me sitten teimme. Reilut sata makkaraa sopi kahdessa erässä kypsymään. Loistavaa! Meillä on nyt sitten Makkara-Maija! Onneksi emme ikinä heitä mitään pois... ;)

Karkkipäivä

Minä olen sokerihiiri, toivoton sellainen. Makeaa pitää olla ja sitä pitää saada. Välillä kuitenkin yritän löytää siihenkin jotain vähän fiksumpaa vaihtoehtoa, jotta ei tulisi syötyä kaupan ei ehkä niin hyviä vaihtoehtoja. En tiedä onko sillä oikeasti niin väliä missä muodossa sokerinsa nauttii, mutta tulee itsetehdystä ainakin vähän vähemmän huono omatunto.
Joulusta jäi jos jonkinlaisia pähkinöitä. Joku oli niitä hankkinut aivan selvästi kokonaiselle joukkueelle? Lisäksi kaapissa oli jo pitkään pyörinyt ruokosokeripussi, joka jäi käyttämättä koostumuksensa vuoksi. En tiedä mihin sellaista merisuolan kanssa yhtä karkeaa, mutta tasakokoista, neliömäistä sokeria olisi kätevästi voinut käyttää? Ei ole hienoa muttei myöskään oikeasti karkeaa? Mutta sulatettavaksi se sopi oikein hyvin. Ei kun sokeria pannulle, joukkoon hakattuja pähkinöitä ja sulatus. Sitten voipaperille jäähtymään. Levyn päälle vielä rouhittua taloussuklaata, joka sekin oli laatikossa oottanut pääsyä leipumuksiin. Tähän se sopi oikein hyvin.
"Äitin tekemä karkki" on näyttänyt maistuvan kaikille, joten saattaa olla että voisin joskus ihan ostaa aineita tehdäkseni tuollaista. Seuraavan kerran aineet kyllä löytyvät edelleen kaapeista, mutta sitten joskus kun ne loppuvat niin ehkä sitten..

Tykkään meidän takasta!

Tässä sähkökatkojen luvattuna aikana en ole voinut kuin myhäillä, miten ihanaa on kun on puulämmitys. Niin että takka ja hella ovat aina käyttökunnossa ja niihin on liiterillinen kuivia puita. Ja että osaamme niitä myös käyttää. Meitä ei sähkökatkokset ainakaan palelluta! Tuo on siis ollut aina hyvin käytännöllinen. Mutta nyt se on myös mielestäni kaunis. Miten voikin olla, että ihan vain pelkkä maalipinta saa niin suuren muutoksen aikaiseksi? Entinen nokeentunut keltainen tiili on nyt vaalea, puhdas ja siisti. Ja takka monta kuutiota pienempi, tai ainakin näyttää siltä. Mustat luukut näyttävät näteiltä ja jo aiemmin takan kolossa ollut peilikin on jotenkin paljon edustavampi? En voi kuin ihmetellä.

Sain pinon itselleni täysin tuntemattomia sisustuslehtiä ja naureskelin itsekseni, miten me olemmekaan yllättävän trendikkäitä! Sen lisäksi että kauden väri on mitä ilmeisemmin valkoinen (ja musta) oli melkein jokaisessa lehdessä jonkun eläimen sarvet seinällä! Miten me olemmekaan osanneet olla niin edelläkävijöitä, kun meillä on noita sarvia ollut seinällä jo useamman vuoden.. ;) *hih* Mutta meidät tuntien täytyy kyllä tunnustaa, että meillä tuo takka on valkoinen vielä silloinkin kun keltatiiliset takat tulevat uudelleen muotiin ja sarvetkin pysyvät seinällä vaikka muoti muuttuisi. Mutta tämä tuskin yllättää kovinkaan monia..


Mutta se tuossa, mistä aivan erityisesti pidän, on takan keskellä, peilin edessä olevalla pienellä tasolla. Se on tuo ylväs peura, joka katsoo sieltä sijaltaan meitä maan matosia. Hän on muutaman vuoden takainen löytö Citymarketista, joulukoristeiden joukosta. Sillä tietystihän tuollainen poron oloinen otus on joulukoriste? Paitsi ei minulle. Tuon patsaan pinta on kuin samettia ja jotenkin tuo eläin on niin arvokkaan oloinen, että kesti pitkään ennenkuin tiesin mihin hänet laittaisin. Tiesin, että paikan pitäisi olla arvokas, mutta olento on niin pieni ja siro, että pöydillä ja hyllyillä hän vain hukkui sinne, vaikka hylly olisi ollut tyhjäkin. Takan maalauksen jälkeen löytyi täydellinen paikka! Sieltä hän katsoo meidän ruokailua, kun syömme riista-aterioitamme. Katsoo, että kunnioitamme metsän antia ja syömme kunnioituksella niitä, jotka ovat meidän vuoksemme kaadettu. Oikeutettua työtä.

Kuka on terve?

"Terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. "

–Sigmund Freud 

"Kaikki mitä rahalla saa, on halpaa: terveyttä ei voi ostaa. "

- venäläinen sananlasku

Olen tässä syksyn aikana havahtunut pohtimaan terveyttä. Ja sairautta. Sitä kuka on sairas ja kuka ei. Mikä on sairautta ja millainen ihminen on terve. Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt vuonna 1955 peruskirjassaan terveyden seuraavasti: "Terveys on täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä ainoastaan sairauden puuttumista. " 

Nyttemmin WHO on määritellyt terveyden uudelleen, mutten millään hakusanalla onnistunut löytämään tuota uutta lauseketta. Siinä terveys määriteltiin sopeutumiseksi, kyvyksi olla ja elää. Siinä ei puhuttu mitään sairauksista tai niiden puuttumisista.

Minä olen ollut koko aikuisikäni fyysisesti sairas. Krooninen sairaus pukkasi päälle heti täysi-ikäistyttyäni ja on seurannut mukanani siitä asti. Mukaansa se on saanut muitakin kroonisia kavereita ja tietysti matkan varrella on tullut tavattua kaikenlaisia tavallisempiakin kausi-ärsytyksi, flunssia ja sen semmoisia. Olen luullut olevani tämän kaiken kanssa hyvinkin sinut. Olen kuvitellut olevani ohjaksissa ja ollut tietyllä tavalla välillä ylpeäkin siitä, etten ole nujertunut vaan tehnyt kaikkea siinä missä muutkin. Vaikka sitten hampaat irvessä. Olen ollut töissä, opiskellut, rakastunut, perheytynyt, harrastanut ja kaikkea muuta, sellaista ihan tavallista.
Hieman elämä pisti pohtimaan muutama vuosi sitten, kun elämänlanka kävi hyvin ohueksi. Kävin hyvin syvällä ja tosissani ajattelin, että tässäkös tämä sitten oli. Ja että tautiko tässä sitten kuitenkin voitti. Mutta kirurgi ehti ajoissa ja kaikki jatkui - no melkein ennallaan.

Sitten tuli vuosi 2011. Ei sen pitänyt olla mitenkään erilainen vuosi. Mutta se pisti kaikki uuteen järjestykseen. Ensin se oli vain pelkkää selviytymistä. Kunnes asiat selvisivät. Ja sitten ei enää tarvinnutkaan selvitä - mistään. Tuli rauha ja turva. Ja mahdollisuus olla - sairas. Tajusin, että olen oikeasti sairas, etten jaksa enkä pysty. Ja olen löytänyt itseni ajattelemasta että onko pakko, jos ei jaksa? Minä, joka olen aina tehnyt kaikkeni ollakseni sairaudestani huolimatta niinkuin muutkin, löysin itseni pohtimasta, että ehkä en olekaan ihan niinkuin kaikki muut. Että ehkä minulla on oikeus olla väsynyt. Ehkä. En ole asiasta vielä kuitenkaan lainkaan varma. Ajatuksen tuntuvat hyvin hämmentäviltä. Minä luulin käsitelleeni nämä asiat aikoja sitten, mutta ilmeisesti olin vain löytänyt selviämiskeinon, en sen enempää. Ja nyt en enää haluaisi vain selvitä, vaan elää. Yllättävän vaikea asia!?

Tältä vuodelta toivoin vain yhtä asiaa: Toivoin äärettömän tapahtumaköyhää, yksinkertaista, yllätyksetöntä, tavallista arkea. Jo ensimmäinen viikko pisti minut polvilleni, kirjaimellisesti. Uusi yllättävä kipu sai minut menemään ensin kontilleni ja sitten kaksinkerroin. Ja lopuksi luovuttamaan ja antamaan periksi ensiavun kutsulle. Pahimman kivun helpotettua tunsin itseni sairaalan pedillä hölmöksi ja diagnoosikin tuntui sellaiselta, että olisi sitä pitänyt itsekin tajuta ja että sellaisen vuoksi sitten lähdin tutkittavaksi asti. Vaikka kyllä ymmärränkin sen, että mikäli tilanne olisi ollut karvan verran vakavampi, olisi minulla taas tullut kiire leikkuripöydälle. Onneksi tilanne ei ollut tällä kertaa sellainen. Mutta sai minut pohtimaan. Monia asioita. Sitä miksi yksi uusi sairaus saa minut aivan polvilleni. Ja miksi toisaalta yritän olla jotain mitä en ole.

Laskin tässä, että alkanut vuosi on kymmenes, jona saan saan suurimman osan tuloistani KELAlta. Se on yksi niistä ajatuksista, mikä sai minut heräämään omaan tilanteeseeni. Kymmenen vuotta erilaisten tukien varassa! Se tuntuu ihan hirmuisen pitkältä, ja tuloksettomalta ajalta. Yritän pehmentää ajatuksiani muistuttamalla siitä, että iso osa tuosta ajasta on mennyt opiskelujen/äitiyspäivärahojen kanssa, mutta en voi unohtaa sairaus/eläkerahojakaan. Vaikka olen minä välillä töissäkin käynyt. Paino sanalla käynyt. Sillä laskiessani työaikojani, en voinut olla huomaamatta, että yhteenlasketut työkuukaudet kymmenen vuoden aikana täyttivät juuri ja juuri yhden vuoden koko ajasta. Siis vuoden! Huoh! "Terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. " - S.F.  ... No olen minä ainakin rakastanut! 


Mutta määrittääkö oikeasti työ ihmisen. Ja onko sen oltava palkkatyötä kodin ulkopuolella. Ja jos en ikinä tule palaamaan työelämän oravanpyörään, olenko aina oleva sairas? Vaikka tuntisin itseni terveeksi? Mitä jos vain rakastaisin. Olisinko sitten puoliksi terve? Kuka määrittää sen mikä minä olen. Minä itse vai kaikki muut? Kuka on terve? Olenko minä?

Orkideaistutus

Ihana mieheni on joskus tehnyt muutamia pajutöitä, joista yksi on tämä vati. Niitä kun on kaksi, raskin kesällä ottaa toisen niistä kukkaistutuskäyttöön. Näin keväällä eräässä kukkakaupassa jotain tuon tyyppistä ja ihastuin ikihyväksi. Ja kun noita erilaisia orkideoja on nurkkiin kertynyt, kun aina lupaan ottaa "pelastettavaksi" huonokuntoisiakin kukkia, oli mahdollista muutama koeyksilö tähän kokeiluun uhrata.

Nyt tuossa katselin, että onpas ne kamalan näköisiä. Kunnes tajusin, että jos kokeiluun valikoi puolikuolleet kukat ja sitten vielä unohtaa ne ensin syksyllä ulos ja sitten loppuvuodeksi eteisen ikkunalle, niin itseasiassa niidenhän täytyy pärjätä korissaan hyvin kun ovat kaltoinkohtelusta huolimatta yhä hengissä! Tutkin koria ja huomasin kasvien juurtuneen koriin hienosti. Koska tilaa oli, lisäsin koriin kolmannenkin kukan. Ja nyt kori pääsi paremmalle paikalle, etten enää unohtaisi. Ehkä kaksi muutakin nyt piristyy kun saavat vähän hoitoa