Naapurimme Kauno-Vieno - ristilukki

Kompostimme kyljessä on jo tovin asunut uusi naapuri. Kuten yleensä naapurit, tämäkin muutti tontilleen aivan meiltä kysymättä. Hieman kyllä olisin toivonut hänen puolestaan hienotunteisuutta, sillä hänen tonttinsa on meidän tontillamme. Kirjaimelliseesti meidän kompostissamme, tai siis sen kyljessä. Meillä on kompostina vanha monisatalitrainen arkkupakastin, josta armaani teki minulle toimivan lämpökompostorin. Siellä se seisoo pihan perällä, katoksen alla ja hönkii lehmänhenkäyksiään aina kun kannen avaa. 

Nyt lähiaikoina avaamiseen on suhtautunut hieman ristiriitaisesti. Kaino-Vieno teki nimittäin verkkonsa kompostin kylkeen, kahvasta alaspäin. Joten aina kun avasin kannen, meni verkko rikki. Mikä oli toki molemmille hyvin harmillista. Kaino-Vieno, joka sai nimensä aivan sen mukaan, että ajattelin kutsua häntä mahdollisimman sukupuolisensitiivisellä tavalla, sillä en suin surminkaan halunnut lähestyä häntä niin lähelle että olisin selvittänyt sukupuolen. Ja hänestä tuli hän ihan oman käytöksensä vuoksi. Sillä niin käsittämättömiä piirteitä sain todistaa!

Sen jälkeen kun olin muutaman kerran verkon rikkonut ja jättänyt Kaino-Vienon ikävästi hätään, havaitsin, että seuraavilla kerroilla lähestyessäni kompostia ja koskiessani sen kahvaan, hän lähti kipittämään kahvan suuntaan. Jäi sitten istumaan kahvalle ja odotti minun hoitavan asiani - ja poistuvan. Tätä toistui muutaman viikon. Kohteliaasti koputin kahvaan joka kerta ja odotin naapurin kipittävän verkoltaan pois. 

Kerran kävi sitten niin, että häiritsin Kaino-Vienoa kesken ruokailun. En jaksanut odottaa sen loppumista eikä naapurini suostunut siirtymään kahvaan. Kiireissäni revin jälleen kerran verkon rikki, vaikka sitä hieman harmittelinkin.

Meni pari päivää, enkä nähnyt naapuriamme enää. Ajattelin, että nyt kyllä menin suututtamaan hänet kokonaan. Mutta ei! Jonkin ajan kuluttua Kaino-Vieno palasi tutulle paikalle ja minä menin koputellen kompostille. Ihmettelin  miksi koputukseen ei reagoitu ja avasin varovasti kantta. Naapurini olikin tehnyt verkon nyt niin, että se ei enää rikkoutunut kannen avaamisesta! Voi riemua! Nyt voimme todella elää rauhassa naapureina - minä ja Kaino-Vieno!

Päivän turhatieto: ristihämähäkki (Araneus diadematus) valittiin vuonna 2010 vuoden Eurooppalaiseksi hämähäkiksi.

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

Tuosta linkistä kannattaa aloittaa tämän tekstin lukeminen. Olo oli likipitäen meinaan tuommoinen. K-marketeissa oli jälleen minusta oikein loistavat tarjouspäivät, kun kaikenlaisia hedelmiä oli 1€ kg/kpl. Silloin tulee kokeiltua sellaisia, joita ei hintansa puolesta viitsi muulloin ostaa, kun ei tiedä tuleeko niitä sitten edes syötyä - erikoisuuksia. Tällä kertaa ostin kookospähkinän, papaija, mangon sekä taateleita. Muita olen kyllä ennenkin syönyt, mutta kookospähkinää en. Vaikka sitä meillä kyllä muuten käytetään - purkista.

Aloitin luonnollisesti etsimällä ohjeita, miten kyseiseen ihmeeseen tulisi suhtautua. Muistissa oli tuo M.A Nummisen laulu, ja mietin, että missäköhän tuota sitten lähtisi avaamaan, ettei koko taloa hajoittaisi ;)

No - olin kyllä tietoinen siitä, että siihen oli joku avaamistekniikka, joten istahdin koneelle tietoa etsimään. Ja löytyihän sitä, ja kovasti kehuja siitä mihin kaikkeen sisältä löytynyttä herkkua sitten voisikaan käyttää. Vesi herahti kielelle ja tyytyväisenä löytyneisiin tietoihin lähdin etsimään sopivia työkaluja. Perässäni kulki pieni olento joka kyseli tauotta: "joko voidaan avata, avataanko jo, saako jo maistaa, eikö saisi jo maistaa, avaatko jo..?" Juu juu, avataan avataan. Kunhan saadaan auki.

Ensin piti puhkaista yksi pähkinän silmistä. Yksi niistä siis olisi pehmeämpi kuin muut ja antaisi helpolla periksi. Valitsin työkaluksi ristipääruuvimeisselin. Sillä tökkäsin pähkinää ja kas, sehän oikeasti antoi periksi helpolla! Mutta mitään sieltä ei vielä ulos tullut.

Seuraavaksi lähdin suurentamaan reikää. Etsin kaikenlaista millä pähkinää tökkiä, ja lopultakin löytyi loistava väline. Sellainen tarjoilijoiden viinipullon avaajassa oleva veitsi. Siis millä availlaan viinipullojen kutistemuoveja. Se tuntui riittävän tukevalta ja kestävältä tähän hommaan. Ja sain reikää suurennettua riittävästi hämmästyneeseen ilmeeseen:  

 Sen jälkeen valutin kookoksen mehut lasiin ja tarjosin lasia innokkaalle apurille, joka ei meinannut millään malttaa odottaa. Likan ilme oli erikoinen, eikä lasista tainnut hävitä mitään. Ei ollut kuulema hyvää. Maistoin sitten minäkin. Minun ilmeeni oli vielä erikoisempi ja liemi kaatui viemäriin. Hmmm. missäköhän se herkku nyt oikein oli?

Sitten alkoikin se todellinen hupi - pähkinän avaaminen. Ohjeiden mukaan ihan vain kopsuttamalla veitsen hamarapuolella pähkinän päiväntasaajaa kaksi kierrosta lähtisi koko komeus halkeamaan hienosti. Kuten kuvasta näkyy, ei lähtenyt. Koitin sitten aikani vasaralla noin niinsanotusi oikein päin. Kiersin ahkerasti sitä aluetta jonka epäilin olevan pähkinän päiväntasaaja. Ja sitten siitä hieman oikeaan. Ja vasempaan. Ja siltä väliltä. Vartin verran nakuttelin ja intomielinen avustajani oli jo kyllästynyt ja siirtynyt omiin touhuihinsa. 

 Kunnes päätin hyödyntää raakaa voimaa sekä vasaran sitä terävämpää puolta. Hakkasin kuin pikkuisen mielenvikainen, ja sainkin kyllä aikaiseksi vasaran talttojen jälkiä pähkinään. Mutta en murtuman murtumaa. Ei pienintäkään havaintoa hajoamisesta. Huomautin avustajalleni, ettei taida tulla pähkinämaistiaisia, ja vaihdoin taas vasaran oikean puolen käyttöön. Päätin, että en anna periksi ja hakkasin niin että naapureissakin varmaan kuului. Ja - pähkinä alkoi halkeamaan! Voi sitä riemua.

Kiljuin avustajani paikalle ihmettelemään. Ja kyllä ihmeteltiinkin

 Kiersin vasaralla vielä muutaman kierroksen ympäri, kunnes epäilin että riittäisi. Avustajan piti innoissaan kameraa kun otin puolikkaista kiinni ja väänsin - se aukesi! 

Voi mahdoton! Ei ollutkaan hukkaan hakattua aikaa!

 Ja sitten tietysti sisällön kimppuun. Oli heti saatava maistaa kun niin kauhea työ oli nähty tämän ihmeen avaamiseksi. Melonipalloraudalla kimppuun ja suuhun. Tyttö otti käteen, haistoi ja nuolasi, ja laittoi pois. Minä mössäsin suussa kuin purukumia ja totesin että alkumaku ei tosiaan ollut järin hyvä, mutta kyllä sen sitten hetken massutettua tunnisti kookokseksi.. Hmm, joo, ei hyvä.

Melkein harmitti. Mutta ainakaan rahallinen menetys ei ollut suuri. Ja tulipa hakattua jotain oikein urakalla! Patoutumien purkuun tuo ainakin sopii.. 

Jäin vain miettimään, että olisikohan tuossa ollut jotain vikaa? Sillä jos tuon pitäisi aueta helpolla, se nesteen pitäisi olla hyvää ja sisällön herkullista, niin tuossa yksilössä oli kyllä kaikki pielessä. En yhtään tiedä miltä hyvä, "tuore" kookos näyttää, haisee tai maistuu. Sen tiesin ostaessa, että sisällä pitäisi jotain hölskyä ja nestettä siellä tosiaan oli, mutta muuten? 

Ehkä sijoitan tuohon vielä toisenkin kerran joskus ja katson oliko vain huono tuuri, mutta tuon yksilön syömisen jätän nyt pihan eläimille. Ihan varmasti sille löytyy ottaja!

Päivän turhatieto: Kookospähkinässä on uloimpana ohuen kuoren sisällä kuituinen mesokarppi. Kookospalmu onkin myös kuituraaka-aineen lähde. Hedelmien karkeasta, punaruskeasta kuidusta voidaan valmistaa naruja ja mattoja. Kuituisen kerroksen sisäpuolella on kova endokarppi. Kauppaan tulevista kookospähkinöistä mesokarppi on poistettu, ja jäljellä ovat vain sen kova endokarppi ja sen sisällä oleva siemen.

Ankat, keräily ja niitä rajanvetoja

Minä olen addikti, Ankka-addikti. Näitä on vaan pakko saada. Olen kerännyt näitä jo vuosia, niinkuin kuvasta näkyy, enkä vain osaa lopettaa. Aina tulee uusia, kustantamo kehittää uusia sivusarjoja ja lisää kerättävää.Vaan missä menee raja? Kun minulla on jo melkein kaikki, niin voinko noin vain lopettaa joskus? Pakkohan sitä kai olisi, eihän kukaan oikeasti tee mitään noin monella taskukirjalla tai lehdellä ja jossain vaiheessa tulee jo säilytysmahdollisuuksien rajat vastaan. Mutta mikä on oikea määrä? Lopetanko kun tulee numero 400, vai 500.. entä erikoisnumerot? Koska minulla on "kaikki"? Yritän perustella keräilyäni ties millä verukkeilla: "muutkin keräävät hulluja juttuja", "tällä rahalla toiset polttavat tupakkaa", jne. Mutta onko tähän mitään perusteita, onko edes turha keksiä mitään verukkeita?

Naurettavinta tässä on se, että minä "muistan" kaikki lukemani jutut. Voin ostaa uuden ankan katselemalla sivuja, sillä muistan kyllä onko minulla jo kyseinen juttu hyllyssäni vai ei. Mutta voi sitä tärkeiden juttujen määrää mikä päässäni EI pysy! Näinkö siis minä priorisoin ajatuksiani? Että ankkatarinat pysyvät mielessäni, mutta oikeasti elämässä tärkeät asiat eivät pysy? Ja kun laiton näitä "kirjojani" uuteen hyllyynsä sain "kä-kääk"-reaktion huomatessani, että yksi on hukassa! Niinkuin se olisi tärkeäkin asia. Mutta kun se on Ankka. *voi nolo!*

Toisaalta, minä tosiaan iloitsen jokaisesta ankastani. Luen niitä uudelleen, vaikka tarinat muistankin. Niitä lukiessani suljen ulkopuolelle kaiken muun ja elän Ankkalinnassa. Halutessani voin lukea koko tuplataskarin kerralla tajuamatta ulkomaailmasta mitään. Ei luonnollisestikaan pelkästään positiivinen asia, mutta toisaalta välillä on aika hienoa päästä matkalle mielikuvitusmaailmaan vaikka oma mittari lähenteleekin jo keski-ikää. Ei ole aikuisen ihmisen elämä aina niin auvoista, etteikö pieni hetki ihan muissa maisemissa tekisi terää, vaikka se olisikin sitten vain matka oman mielikuvitusmaailman sisällä. Toiset joogaa, meditoi tai tekee muita harjoituksia, minä pakenen Ankkalinnaan :) Se kai sallittaneen?

Jos joku on keksinyt ratkaisun siihen, milloin tai mihin keräily on hyvä lopettaa, saa kyllä vinkkejä antaa. Vaikka tuo toinen hamsteri on tämänkin pakkomielteen suhteen ollut hyvin ymmärtäväinen, niin rajansa varmaan silläkin. Ja varmaankin sitä omaa muistikapasiteettiakin voisi vapauttaa hieman oleellisempiin asioihin, vaikka olenkin ulkoistanut osan muististani pieneen kävelevään muistitikkuuni :)

päivän turhatieto: Aku Ankan taskukirjoja on tähän mennessä ilmestynyt 375kpl, erikoisnumeroita 11kpl ja teemanumeroita 25kpl (taskaritietokanta)

Projekteja ja rajanvetoja

Tässä talossa tuntuu nyt olevan jos jonkinlaista projektia käynnissä. Sen lisäksi, että tällä vähän remontoidaan, niin samaan syssyyn pistetään sitten vähän jokaista huonetta uusiksi. Asukkaat vaihtavat huoneita ja huonekalut sitten samaten. Yläkerrasta alakertaan ja välillä ulkorakennukseen asti. Ja projekti ei kun leviää ja tarttuu kuin pahin syysflunssa. Joka ainoasta huoneesta löytyy vähän jotain laitettavaa. Kaikki paikat ovat täynnä kasseja, pusseja, nyssyköitä ja laatikoita. Ja jokainen kätkö käydään läpi ja aarteet arvioidaan.

Me olemme pikkuisen hamstereita. Kumpikaan ei kerää ihan samoja tavaroita kuin toinen, mutta eipä ole varaa sanoa toisen hamstrauksista, kun on itsellä oma jemma kaapissa. Mutta kun niitä kaikkia voi tarvita joskus. Tai sitten ei. Nyt on koitettua löytää hieman järkeä pahimpiin hamstrauksiin. Että ihan kaikkea ei olisi aivan pakko säästää. Tilannetta hankaloittaa se, että kun molemmat on pikkuisen tuohon käsityöläisyyteen kallellaan ja kaikenlaisia vuosikausia marinoituja tavaroita oikeasti välillä jalostuu jos miten hienoiksi käyttöesineiksi, niin poisheittämisen kynnys on korkealla. Kun sanonta "tätä voi joskus tarvita" on oikeasti tullut todistetuksi moneen kertaan.

Mutta sitten sen rajan vetämisen kanssa. Minulla on tapana säilyttää kaikenlaisia pahvilaatikoita, kauniita kasseja, pakkausmateriaaleja, nyörejä ja muita postitus- ja lahjapakkaamiseen tarvittavia tavaroita. Niitä tarvitaan ja niitä käytetään. Kankaistakin tulee käytettyä välillä niitä kaikkein kamalimpiakin. Ellei muuhun niin vaikka naamiasvaatteisiin tai maalaussuojaksi. Samaten hamstraan kaikenlaista mistä voisi askarrella jotain tai tehdä vaikka kortteja. Nämä kaikki mahtuvat vielä suht pieneen tilaan. Hieman enemmän tilaa vievät minun "tämän pistän ihan kohta myyntiin"-tavarat, joita oikeasti on tällä hetkellä liikaa, mutta myyminen tuntuu jotenkin just nyt hirmu raskaalta ja työläältä...

Mutta sitten - kun meillä on huonekalujakin vähintäin yhden kaksion verran varastossa. Nyt ne ovat remontin alla vielä lisääntyneet yhden sohvakaluston verran. Mutta kun niitäkin voi tarvita, jos vaikka pitää äkkiä kalustaa joku asunto jossain, tai lainata jollekin, tai tarjota isommille neidelle hätämajoitusta tai lisähuonekaluja. Tai tulee pitkäaikaisvieraita. *huoh* Ne ovat jo kertakaikkiaan liikaa. Ja silti - tänään kannoin kotiin ihanan, vanhan, kertakaikkista kunnostusta vaativan pienen laatikollisen pöydän. Jälleen yksi projekti lisää. Huonekalujen läjässä odottaa jo aikaa parempaa kaksi ihanaa vanhaa 50-luvun nojatuolia, joista toinen on jo puuosille asti purettu odottamassa uusia kuoria. Ja niille on ruokasalin nurkassa paikkakin jo valmiina. Mutta kun niiden laittaminen vaatisi hieman aikaa ja rahaa, ja koko talo on jo valmiiksi hyrskyn myrskyn remontin ja muun sortteeraamisen keskellä. Että kyseisiä aineksia, eli sen enempää aikaa kuin rahaakaan ei ylimääräisiin ole. Ja sitten kannan yhden "ihanan" projektin taloon lisää. *huoh*

No - onhan tässä tietysti muutakin projektia kuin tämä talo. Olen tuon toisen, aikaste ihanan hamsterin kanssa menossa alkusyksystä naimisiin ja kuten kuvaan kuuluu, täytyy siihenkin kaikki pyrkiä tekemään itse. Tietysti! Mutta äkkiähän sitä nyt parissa kuukaudessa pistetään pystyyn sadan hengen häät - vai mitä? Ja on tässä ennenkin järjetetty jos jonkinlaisia kekkereitä. Kuukausi ennen häitä isännöidään pikkuisia musiikkifestareita ja sitten niiden ja häiden välissä tuo toinen hamsteri käy hiukan maailmalla kilpailemassa maailmanmestaruuksista samalla kun minä aloitan projektiluontoisen (luonnollisesti!) työn. Onneksi ei olla pahasti stressaavia luonteita! Eikä odoteta niistä häistäkään mitään kiiltokuva-juhlia. Pikemminkin toivotaan että kaikilla olisi kotoisa olo ja rento meininki. Niin että jälkikäteen vaan laulellaan niinkuin Putte Possun syntymäpäivien jälkeen että: "ja siellä kaikilla oli niin mukaavaa..".


Siitä ihanasta pikkupöydästä laitan projektikuvia kun sen kimppuun pääsen. Tähän loppuun lisään kuvan tapetista, joka aloitti koko tämän aina vain laajenevan projektin. Kun tämä nyt vaan oli meidän mielestämme niin ihana. Tapetti on Komarin yhdessä National Geographyn kanssa suunnittelema tapetti, jonka nimi on Merian. Nimi viittaa luonnontieteilijään ja kuvittajaan Maria Sibylla Merianiin (1647-1717), joka tutki kasveja ja hyönteisiä erityisesti Surinamilla* ja teki niistä aivan käsittämättömän upeita maalauksia. Hänen tarkat havaintonsa ja dokumentointinsa perhosen muodonvaihdoksesta saivat sen aikaiset ihmiset käsittämään, että ötökät eivät olleetkaan pirun mullasta synnyttämiä. Mutta vaikka tapetti on huikean upea, eihän sen kanssa sitten sopinut yhteen kertakaikkisesti mikään entinen, joten siitä se sitten lähti, lumipalloefekti. Kaunista tästä nyt tulee, joskus, kun projekti ehkä kenties joskus loppuu. Sitä odotellessa..

*päivän turhatieto: Surinamilla eli vielä 8000 vuotta sitten jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum), joka oli  norsun kokoinen, yli kuusi metriä pitkä ja painoi jopa seitsemän tonnia!

Lisää eläimiä

Eräänä päivänä tulimme kotiin, ja ihmettelimme mikä hätä oli kirjosiepoilla. Huuto oli melkoinen, eivätkä ne nyt yleensä ole meistä paljoa perustaneet. Eihän sitä ensin edes ymmärtänyt että mikä ihme siinä pöntössä oikein on. Kunnes meni ihan lähelle. Kyy oli puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona. Muodoista pystyi päättelemään, että kyyn sisällä oli jo ainakin kaksi poikasta. Ei ihme että emot huusivat! Meidän kolistelu ja mekastus siinä aivan kuusen juurella sai käärmeen vetäytymään ulos pöntöstä, yksi poikasista mukanaan. Saimme sitten nähdä ihan oikean luontofilmin, lähietäisyydeltä. Kyyn pää oli noin peukalonpääni kokoinen ja poikanen oli pikemminkin suuren kananmunankokoinen. Mutta niin vaan se kyyn suu aukeni nielaisemaan koko poikasen. Ihan niinkuin olen luontoelokuvissa, televisiossa, nähnyt moneen kertaan. Mutta on se vaan ihmeellistä nähdä ihan vierestä. Etäisyyttä kun oli ehkä kaksi metriä.
Tuntui erikoiselta, että käärme ei meistä erityisemmin perustanut. Siinä toinen vaan aterioi ja katseli meitä punaisilla (?!) silmillään samalla kun nieli linnunpoikaa. Ja me katseltiin takaisin. Ja valokuvattiin. Niin oudolta tuo näkymä näytti. Jo se, että käärme oli puussa, tuntui kummalta. Vaikka olen tiennyt niiden sinne pääsevän. Ja niin erikoiselta näytti myös se ateriointi, siinä nenäni alla, vaikka tasan tarkkaan tiedän miten käärmeet syövät. En tiedä mikä siinä niin kummastutti?

Aterioinnin päätyttyä mies kantoi täyden kärmyläisen jonkinmatkaa takametsään. Ajateltiin, että kyllä niissä kolmessa poikasessa riittää sulateltavaa piiiitkäksi aikaa. Pönttöön jäi selvästi poikaisia, sillä emot alkoivat illan mittaan uudelleen niistä huolehtimaan. Kunnes, alle viikon päästä edellisestä, oli käärme jälleen pöntöllä! En ollut uskoa silmiäni, sillä olimme itse touhuamassa aivan puun lähistöllä eikä piha varmastikaan ollut hiljainen. Että käärme ei todellakaan välittänyt meistä yhtään! Mutta minulla meni lintuperheen vuoksi hermot. Vaikka ensimmäisellä kerralla ajattelin, että näin tämä menee, luonto on tällainen eikä minulla ole oikeutta puuttua siihen ja käärmeelläkin on oikeus ruokailuun jne. Mutta nyt kyllä ajattelin, että liika on liikaa ja eikös emoille nyt voisi jäädä edes pari poikasta. Ja olihan käärme just saanut mahansa todella täyteen. Ja lisäksi olin kyllä hiukan hermostunut siitä, että oma poikaseni oli uimassa pikku altaassaan vain viiden metrin päästä käärmeestä/pöntöstä.

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että aloin tehdä kaikkeni häätääkseni käärmeen. Tökin ensin pöntön lähistöä sekä puun runkoa käsiini osuneella melalla. Mutta kun kyy alkoi tehdä hyökkäyksiä kohti melaa tajusin, että koska seisoin puun juurella ja käärme oli siellä ylhäällä, annoin melalla sille suoran liukumäen kohti itseni, sekä pikkulikkaani. Ei hyvä! Seuraavaksi käyttäydyin kuin kaikki naiset, aloin viskoa kaikenlaista mitä käteeni osui, kohti käärmettä. Siis risuja, oksanpätkiä sekä käpyjä ( kyllä - nolottaa!). Mutta nuo olivat niin kevyitä, ettei vahinkoa tullut sen enempää pöntölle kuin käärmeellekään. Halusin vain saada kärmyläisen häädettyä, en tapettua. Ja onnistuin siinä! Pelottavan nopeasti kyy pudottautui oksiston läpi maahan. Ajatus siitä, että joskus kävelen puun alta, josta käärme tulee sitä vauhtia alas, sai karvat nousemaan niskastani. En halua käärmeitä tappaa, ne ovat kyllä Suomessa ihan riittävän uhanalaisia jo nyt, mutta en minä niitä niskaanikaan halua. Enkä kotikuistilleni.
(Päivän turhatieto: Kyy, eli Vipera berus, on maailman pohjoisin käärmelaji.)

Pihan eläimistä

Pihan eläinmaailma jaksaa ihmetyttää. Lintuja on valtavasti! Yhdellä istumalla voi joko nähdä tai kuulla vähintäin kymmenen eri lajia, ja sitten niitä, joita ei äänestä tunnista vaikka niin toivoisikin. Tähän aikaan kaikilla on jo poikaset ja niitä näkyy pihalla hyppimässä ja lentelemässä. Yhdet hauskimmista ovat närhet. Närhenpojat ovat jo isoja ja erittäin kovaäänisiä. Iltaisin ne kokoontuvat yhteen ja mekkala on melkoinen. En tiedä mitä mahtavat toisilleen huudella, mutta hauskaa niillä taitaa olla. Ja niin on minullakin, kun niiden toilailuja seurailen. Ne ovat valtavan leikkisiä ja touhukkaita. Varislintuina ovat myös aikaste fiksuja. Kaunis ja nokkela, erilaisia ääniä matkimaan oppiva närhi olisi varmaan suosittu lemmikki, jos kotimaisia lintuja saisi vangita häkkeihin. Onneksi ei saa.

(Päivän turhatieto: Vanhin suomalainen rengastettu närhi on ollut 13 vuotta 5 kuukautta 29 päivää vanha)

Västäräkki on pesinyt ulkorakenuksen katon alla joka kesä. Se kuljeskelee tuossa pihalla meidän joukossa niinkuin olisi yksi meistä. Ja päästää aivan viereen, noin kahden metrin päähän eikä silloinkaan lennähdä kauas, pitää vain vähän etäisyyttä. Eikä tuntunut pelkäävän herrasväen poikanenkaan, kun poimin ikkunaa päin lentäneen pörröisen otuksen nurmikolta. Oli siinä selällään silmät suurina ihmettelemässä. Noukin pois märästä ja nostin kuistille. Tehtiin jakkaran sisälle kuivattelupaikka ja nostettiin siihen. Ja siinä me sitten istuttiin: minä, pikkulikka ja västäräkinpoika. Kateltiin toisiamme ja ihmeteltiin. Aikansa ihmeteltyään ja päätään selvitettyään poikanen nousi jaloilleen ja alkoi sukimaan siipiään ja mahahöyheniään ojennukseen. Katseli välillä meitä suurilla silmillään, ja jatkoi sitten sukimistaan. Hiukan hätkähti, kun lopulta nousin ylös. Taisin näyttää aika jättiläismäiseltä pienen linnun silmissä. Poistuimme sisälle ja jätimme poikasen rauhaan. Emot silloin jo kutsuivat sitä lähipuissa lennellen. Toivottavasti oppi tärskystään sen, mitä ei ainakaan kannata tehdä.