Sorsaa, kyyhkyä ja hanhea. Uunin kautta kiitos!

On ollut linnustusaika ja meillä on syöty lintuja. Kuten tyttö eskarissa oli tädeille sanonut: "olen lähiaikoina syönyt paaljon lintuja!" Jep - näin tietysti on. Paitsi että tuota kommenttia edelsi vasta se ihan ensimmäinen sorsa-ateria *hih*. Sen jälkeen hän tosin on syönyt niitä enemmänkin.

On ollut hieman haastavaa löytää hyviä reseptejä lintujen laittoon. Toiset käristää hätäisesti pannulla ettei vain mene liha piloille ja toiset keittää, paistaa, hauduttaa ja liottaa sen samaisen lihanpalan ennenkuin saa kuulema edes syömäkelpoista. Että ota siitä sitten selvää. On siis pitänyt mennä omalla näppituntumalla. Jaan sen ilon sitten teidänkin kanssanne. Esimerkiksi näin tuli tehtyä sorsaa ja kyyhkyä. Siis samaan aikaan. Kun isäntä toi kotiin sorsan ja kyyhkyn. Molempia yhden.


Sorsa-kyyhky pata

Otetaan ne kotiin tuodut linnut ja siivotaan suurimmat veret ja muut pikkuroskat pois. Ihana metsästäjä tuo ne keittiöön vasta ilman höyheniä ja sisuksia! Onneksi minulla on sellainen :)
Katsotaan mitä rehuja kaapeista löytyy. Suositeltavia on esimerkiksi sipulit, porkkanat tai muut juurekset, ehkä myös muut kasvikset, omenat tai vaikka pussiluumut jollei muuta ole.

Valitaan kypsennysastiaksi mahdollisimman napakka purkki. Sellainen jossa ei tipujen ympärillä ole turhaa tilaa. Itse käytin tässä savipataa joka oli kyllä oikein passelin kokoinen ja muutenkin tuntui toimivan hyvin.

Pilkotaan rehut kappaleiksi ja tungetaan osa lintujen sisälle (tai kyyhkyn tapauksessa ei) ja loput sitte pataan tipujen alle. Kuvan padassa on liilaa porkkanaa, puskista pudonneita tomaatteja, ilmasipulia, valkosipulia, keltasipulia ja omenaa.

Jos on tarpeen, kiedotaan tipun ympärille vähän narua. Padan pohjalle kannattaa laittaa tässä vaiheessa vähän vettä. Määrä riippuu täysin kasvisten laadusta. Jos on tuoreita sipuleita ja juureksia, niin niille saa lorauttaa useamman desin, purkin koosta tietysti vähän riippuen. Jos taas käyttää pakastevihanneksia, voi olettaa niistä sulavan nestettä vähän enemmän sinne joukkoon.
Rouhitaan vähän suolaa ja pippuria vielä päälle ja jatketaan seuraavaan vaiheeseen:

Eli laitetaan reilusti pekonia tipujen päälle. Kylkisiivutkin käyvät paremminkin jos sellaisia, kunnollisia on sattunut löytämään. Pekonin kanssa on sitten huomioitava niiden suolaisuus ja kylkisiivujen kanssa päinvastoin. Tässä vaiheessa kannattaa tökkiä vähän hammastikkuja lihaan niin, että käristysvaiheessa siivut pysyvät tipujen päällä.
Laitetaan pata ilman kantta uuniin, jossa on reippaasti asteita. Noin parisensataa tai sinne päin. Virtaa täytyy olla niin paljon että noin 10 -15 minuutissa pekonit ruskistuvat paikoilleen. Jos laittaa sähköuunissa, niin grillivastuksen käyttö voi olla paikallaan. Puuu-uunissa kannattaa yrittää laittaa kierto kannen kautta ja pistää pata uunissa niin lähelle kantta kun saa.

Ja sitten kannattaa vähän seurailla tilannetta, ettei tule turhia karsinogeenejä. Tai jos ei niistä niin välitä, niin eipä ne palaneet pekonit myöskään maistu kovin hyviltä.

Kun pinta on kauniisti ruskettunut ja pekonit kivasti rapsakoita, laitetaan kansi päälle, tai jos se ei sovi, niin sitten reilu kerros foliota. Tiiviisti, niin ettei nesteet pääse karkaamaan. Ja sitten virtaa pienemmälle. Vähän päälle sata astetta riittää, niin että neste kuplii ja höyryä syntyy, muttei enempää. Käristämällä tulee vain kuivaa koppuraa. Ja sitten annetaan muhia, reilun tunnin ainakin, saa olla enemmänkin. Jos nestettä on riittävästi (puoleen väliin tipua vaikka) niin ajalle ei ole niin väliäkään. Ei kuivu eikä mene pilalle. Mieto lämpö turvaa laadun.


Tiput voi sitten tarjota suoraan padasta jos tykkää. Lasten kanssa on kuitenkin kivampi kun saa kauhoa soosia kattilasta suoraan ja mitään kovin suuria yllätyksiä ei ole tiedossa. Eli sitten piti vielä tehdä


Sorsa-kyyhky-padasta soosi

Tämän voi tehdä samana päivänä kuin edellisen tai sitten seuraavana. Ei niin väliä.

Ensin pelastetaan rapeat pekonit tipujen päältä pois ja laitetaan syrjään.
Kipataan lintujen sisältä rehut uunivuokaan.
Tiput autetaan irti luistaan ja laitetaan lihatkin hetkeksi odottamaan.
Liemi ja siinä lilluvat kasvikset laitetaan sauvasekoittimen kautta paistinpannulle. Siinä on muheva kastikepohja joka ei välttämättä tarvitse edes mitään suurusta. Tosin kerma tai vaikka pippurinen tuorejuusto sopii luvattoman hyvin tähän (-kin).

Kun soosi kuplii, varmistetaan maku ja lisätään ehkä hieman suolaa tai inkkarisokeria (jos kaivataan vähän pehmeyttä tai pyöreyttä) ja mikäli kaapista löytyy, niin madeiran tilkkaakaan ei kannata väheksyä.
Kun soosi on sellaista, että tekee mieli lähestyä paistinpannua kieli edellä, on aika lisätä lihanpalat soosin joukkoon lämpeämään. Toisella pannulla voi sitten pikkaisen lämmittää myös pekoninpaloja, jotta pysyvät lämpiminä ja rapsakoina. Tarjottaessa kipataan sitten rapeat pekonit soosin päälle keoksi.
Valmis!

Ja on muuten hyvää!

Samalla tavalla valmistin sitten myös hanhia, tosin isommassa purkissa. Tupperilla on näppärä 5,7 litrainen uunivuoka, joka on juuri hanhen kokoinen. Ollaan ohjeiden vastaisesti käytetty sitä myös puuhellassa. Omalla vastuulla tietysti. Hiukan aluksi hirvitti laittaa muovivuokaa puuhellaan uuniin, mutta on se vaan toiminut. Eihän se yhtä hyvä ole kuin tuollainen savipata, mutta aika paljon käytännöllisempi. Olisi jonkin verran painavampi sellainen savivuoka, jossa olisi hanhi täytteineen ja nesteineen. Painoa kun tuntuu tulevan jo ihan tuohon muovikippoonkin.

Tulisi jo hellakelit!!

Voi miten kaipaankaan puuhellaani!


Tuo sähköhellalla kokkaaminen on ihan surkeata! Levyt loppuu aina ihan kesken.. Eikä nyttenkään ollut kuin perunat, kastike ja röstit työn alla ja tuossa isommassa kattilassa huominen kana kiehumassa. Ja sitten jo tila ihan loppu. Ei mahtunut mitään kasvislisuketta tekemään tai mistään muista herkuista nyt puhumattakaan. Ja kastike kiehui aivan liikaa koko ajan tai sitten lakkasi lämpenemästä ollenkaan.
Ei - ei ole puuhellan voittanutta!
Mutta kun ei vielä voi alkaa lämmittää. Eikä tuo hella taitaisi edes vetää kunnolla vielä kun on vaan aivan liian lämmmintä ulkona. Ainakin kuukauden voin joutua odottelemaan. Ja olen kertakaikkisen kyllästynyt kokkailemaan tuolla sähkövempeleellä. Eikä viitsi paljoa grillaillakaan kun sataa kaatamalla vettä.
Kohta sorrun jo mikroruokiin ellei tämä kohta helpota!
Tai no tuskin. Mutta voi sitä riemua kun hellakelit alkaa! Se taitaakin olla talvessa se ainoa mukava asia.

Venekokkausta

Veneilyelämä on ankeaa. Kaikki on märkää ja ruokana on vaan purkkihernekeittoa. Kylmänä. Suoraan purkista. Tai sitten ei! Olen kasvanut äitini hyvässä opissa, jossa veneessä ei tosiaankaan syöty sen enempää purkki- kuin pussiruokiakaan. Mikäli veneessä on hella, niinkuin useimmissa nykyään jo on, niin kyllä se ruoka siinä valmistuu niinkuin kotonakin. Jos haluaa.

Meillä vene on 1970-luvun alkupuolelta. Mutta siinä on hieno keraaminen hella! Ei siis tietenkään alkuperäinen, joka oli kaasuhella, mutta hieno hella kuitenkin. Parempi kuin minun kesähellani kotona. Talvisin teen ruuan puuhellalla, jota mielestäni ei voita mikään, mutta kesäisin kun veto on huono ja kelit jo valmiiksi kuumat, joudun kokkailemaan tavallisella nelilevyisellä sähköhellalla. Ja samat ruuat teen veneessä silloin kuin kotonakin. Vaatii tietysti jonkun verran sumplimista, kun levyjä on vain kaksi, mutta aina on ruoka valmistunut ajallaan kun vähän suunnittelee etukäteen. Kesäisin käytän esim Uncle Benin 3min riisejä, jotka teen niin, että keitän kattilassa veden, tai otan sen termarista jos on, ja laitan kattilan sitten riisien ja veden kanssa lavuaariin. Ja meillä siis veneessä lavuaari on kuljettajan pyllyn alla. Ja lavuaarin alla on lämmityslaite ja "kuivattava pyykkikaappi" joka lämpeää koneen lämmöstä, joten lavuaarissa on aina koneen käydessä lämmin.

Lavuaari tiskaus-asennossa. Kuskin penkki vasemmalla pystyyn nostettuna.

No, kun riisit ovat kypsenemässä, on minulla 2 leyvä jolla tehdä varsinainen ruoka. Useinmiten se tarkoittaa jotain lihaa (omaa riistaa) ja jotain kasvista. Lihoja meillä otetaan venereissuille mukaan jäätyneinä, jolloin ne säilyvät jääkaapin kylmäosassa vielä useamman päivän oikein hyvänä. Ja erityisesti kun riista ei ota kovin pahasti nokkiinsa myöskään lämpötilojen vaihteluista, eli siitä, kun kylmäosa lämpenee öisin virran ollessa vähissä ja pakastuu päivällä kun kone on käynnissä.

Alkureissusta meillä on myös oman maan perunoita, joita keittelen tietysti ihan kattilassa. Mutta ennen perunoita lämmittelin Ratatouille-lisäkettä pienellä pannulla, jonka nostin sitten perunakattilan päälle pysymään lämpimänä. Ja viereinen lihakastike on aluksi ollut kuumemmalla levyllä ruskistumassa ja sitten siirtynyt viileämmälle (oikealle) levylle hautumaan. Lihakastikkeessa paistetaan ensin sipulit ja pekonin palat ja siirretään ne lautaselle odottamaan. Sitten ruskistetaan peuranfileenpalat. Fileiden päälle kaadetaan sinihomejuusto-kerma ja sekoitetaan ja lisätään hautumisvaiheessa koko komeuden päälle paahdetut sipulit ja pekonit. Näin saadaan pöytään perunat, liha-kastike, kasvislisäke ja perunoiden kypsymisaikana pilkottu salaatti. Ei ihan purkkiruokaa... mutta meillä perus veneruokaa :)

 

Ja kun ruoka on hyvää, niin täytyyhän sitä olla jälkiruokaakin!

Kun täyden mahan kanssa on ensin otettu pienet päivähuilit, voikin lähteä pienen ämpärin kanssa tutustumaan saaren tarjontoihin. Kyseisen peuranfile-aterian jälkeen tarjoilin jälkiruuaksi seuraavanlaisia jälkiruoka-leivonnaisia:

Pohjalla kaupan valmiita marenkipohjia. Päällä ensin Bonan Marjaisat Palat marjasosetta, sitten venäläisen Jogurtin ja Ikean vaniljakastikkeen sekoitusta pienin omin maustein (mm. inkkarisokeri ja kaneli). Päällä sitten äitin kolon  (perittynä saatu nimi saarelle) juolukoita ja lakkoja!
Kyllä tämmöisellä atrialla sitten jaksaa taas eteenpäin, vaikka keli ei ihan suosisikaan! :)

Maitoa?

En ole maidon ystävä. Olen juonut sitä kyllä joskus lapsena, mutten muista milloin viimeksi, enkä muista koska ja miksi lopetin. Pitäisi ehkä äidiltä kysyä. En millään tasolla pidä suomalaisesta tavasta tuputtaa maitoa joka paikassa enkä siitä, miten maitoa pidetään jonain äärettömän oleellisena osana terveellisiä elämäntapoja. En tiedä muita maita joissa aikuiset joisivat maitoa samalla tapaa kuin Suomessa. Enkä näe maitoa oleellisena osana lapsenkaan ruokavaliossa. Ja erityisesti olen lehmänmaidon tuputusta vastaan imeväisikäisillä. Mulla ei kertakaikkiaan mene jakeluun miten lehmänmaito voisi olla ihmislapselle tärkeämpää ja erityisesti, miten se voisi olla parempaa kuin oman lajin maito? Neuvoloissa ja oikeastaan liki kaikkialla tuntuu vallitsevan käsitys, että äidinmaito on yli vuoden vanhalle täysin turhaa (ja monasti jo aiemminkin), mutta lehmänmaitoa on ehdottomasti annettava. Vaikka juuri se äidinmaito olisi se kaikken paras aine niin kauan kuin lapsi vain sitä haluaisi juoda. Ei luonto nyt niin tyhmä ole, että se muuttaisi jonkun lajin maidon sokerilitkuksi tmv kesken imemiskauden? Vai luuleeko ihmisrotu olevansa todella jo niin kaukana eläimistä?


Mutta siis kaupanmaidosta piti kirjoittamani. Luin Eat&Joy:n blogista jutun Maidoilla on eroa, osa 1. Olen typertynyt. En siis tosiaankaan pidä kaupan maitoa oikeastaan millään tavalla arvossa, mutta silti tämä pätkä iski silmään kuin metrin halko:

"Valion mukaan Plus avasi ”maidon uuden aikakauden”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että raakamaidon saavuttua meijeriin, se hajotetaan ensin maidon eri komponenteiksi, joista ryhdytään rakentamaan maitotuotetta. Pastöroinnin ja homogenoinnin tuloksena lisäksi moni ainesosa tuhoutuu, joten hävikkiä korjataan lisäämällä mm. D-vitamiinia, jota ilman maidon kalsium ei imeytyisi. Rasvattomana Plus-maito olisi kalman sinertävää, mutta valkoisuus saadaan lisäämällä – ei tällä kertaa rasvatonta maitojauhetta, vaan juuston valmistuksen sivuvirtana syntyvää heraproteiinia. Plussaa saa silti yhä kutsua maidoksi.

Kuluttajien pitäisi saada tietää, mistä heidän maitonsa on tehty, sillä maito ei ole enää lehmänmaitoa siinä merkityksessä kuin sen luulemme olevan. Pahimmillaan maidossa käytetään laimentajia ja laajentajia eli ns. permeaatteja, jotka ovat juustojen ja erikoismaitojen valmistuksen sivutuotteita – joidenkin mielestä jätettä – joilla maitoa jatketaan. Jopa 12 prosenttia maidon tilavuudesta voi tulla siihen ulkoapäin.

Hei Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, miksi maitotölkin kyljessä ei lue sisältöluetteloa siitä, mistä ja miten maito on kasattu? Eivätkö permeaatit ole maidon lisäaineita lisättävien vitamiinien ja kivennäisaineiden tapaan? Entä mitä lisäaineita komponenttien, kuten heraproteiinin säilytyksessä käytetään? Entä mitä valmistuksen apuaineita, joita ei lain mukaan tarvitse kertoa kuluttajalle, nykymaidon prosessoinnissa käytetään? Entä teknologioita? Valiohan on ilmoittanut harjoittavan USA:ssa ultrafiltraatiota, joka on käytännössä nanoteknologiaa. "  

(suora lainaus blogin sivulta)

Voi kun tuota maitoa myytäisiinkin sellaisena kuin se tulee! Mitenköhän paljon ihmiset haluaisivat ostaa kalman sinertävää "maitoa"? Ja todellakin, miten voi olla mahdollista, että maitoon lisättäviä aineita ei tarvitse merkitä purkkiin? Miksi maidolla on erikoisasema? Tiedän, että esim. rasvattomaan maitoon rasvaliukoinen D-vitamiini pitää lisätä öljyyn sekoitettuna, jotta se sinne edes saataisiin. Sitä ei kuitenkaan merkata mihinkään. Valion vastaus öljyn ilmoittamattomuuteen on se, että sillä ei ole väliä, koska määrä on niin pieni. Tiedän kuitenkin pienten allergikkojen saaneen oireita muuten sopivasta maidosta, sillä he ovat olleet allergisia kyseiselle öljylle. Niin että sillä ei ole väliä? Kuka sen päätti? Valio?


Ei minun pitäisi olla yllättynyt, mutta ehkä haluan kuitenkin vielä ajatella jotain hyvää maitoteollisuudesta. Olen salaa onnellinen siitä, että lapseni on maitoallergikko, joten en joudu pohtimaan maidon laatua ja osuutta lapseni ruokavaliossa - vielä. Mutta näiltä teksteiltä en osaa välttyä. Enkä voi sille mitään, että ne vaikuttavat negatiivisesti jo valmiiksi negatiiviseen asenteeseeni. Ehkä jos tuo ala olisi jotenkin avoimempi eikä lobbaisi maidon parhautta alaikäisille niin voisin koittaa muuttaa asennettani. Mutta tällä menolla hankin kohta oman lehmän! Tai ehkä en, mutta siirryn ostoksille naapurin maitotilalle. 

Makkara-Maija

Oli makkarantekopäivä. Tarkoituksena oli tehdä sellainen kohtuullinen annos makkaroita, muutama kilo. Sellainen määrä joka jo kannattaa tehdä mutta josta ei ole kohtuuttomasti työtä. Lähdin edellisenä iltana hakemaan jauheliha-aineita pakastimesta ja katselin hetken epäuskoisena välipohjaa: kuka tätä nyt on mehulla sotkenut? .. Mehulla!! .. !?! Pakastimessa mehua! Oi ei! Pikainen käpälöinti päälimmäisiin lihapaketteihin: muutama pehmeä, loput kohmeisia. Hyvä! Ei siis ole vielä kauaa ollut poissa päältä. Pehmennet lihat kassiin jauhelihatarpeiksi, loput toiseen pakastimeen. Mehumarjat saavat jäädä, mustikat ja vadelmat talteen. Hirmuinen määrä kaikkea. Huh.

Toinen pakastin tuli ääriään myöden täyteen. Onneksi meillä edes on kaksi arkkupakastinta! Tosin meidän elämäntavalla vähempi ei riittäisikään. Paitsi tietysti jos säilöisi lihat, marjat ja vihannekset toisin, mutta pakastin on kuitenkin aika näppärä. Niin kauan kuin toimii..
Tuli sitten enemmän jauhelihatarpeita kuin piti. Isäntä jauhoi kaikki ja toi sisälle 10litran astian jauhelihaa. Paistoin osan sellaisenaan ja loput tehtiin makkaramassaksi: yli kymmenen kiloa! Kaikki meni kuitenkin hyvin siihen asti kunnes loppui suoli, eli suunnilleen puoleen väliin sitä massamäärää. Onneksi tunnemme paikallisen pitopalvelun pitäjän niin, että tiesimme häneltä kysyä suolta. Eipä sitä ilta-aikaan olisi mistään muualta saanutkaan. Onneksi hänellä tosiaan oli! Ja urakka sai jatkua..

Siinä suolen noutoa odottaessa leivoin sulaneet mustikat piirakaksi ja pulliksi. Tuli niitäkin sitten muutama - kymmen. Pienen satsin keitin mehuksi, mustikkakeittopohjaksi.
Makkaroita valmistui purkki toisen jälkeen. Pohdimme, että missä ihmeessä moisen määrän kypsentäisi edes jotensakin järkevästi. Ja siinä se sitten tuli: armaani älynväläys. Niitä tulee kyllä verrattain usein ja monasti ovat aivan käyttökelpoisia. Kuten nytkin.
Meillä on ISO, vanha mehumaija. Sellainen joka ei edes sovi nykyaikaiselle sähköhellan levylle. Ja mehumaijassahan on kori, johon marjat laitetaan. No sehän sopii täydellisesti makkaroiden höyrykypsytykseen! Ja näin me sitten teimme. Reilut sata makkaraa sopi kahdessa erässä kypsymään. Loistavaa! Meillä on nyt sitten Makkara-Maija! Onneksi emme ikinä heitä mitään pois... ;)

Karkkipäivä

Minä olen sokerihiiri, toivoton sellainen. Makeaa pitää olla ja sitä pitää saada. Välillä kuitenkin yritän löytää siihenkin jotain vähän fiksumpaa vaihtoehtoa, jotta ei tulisi syötyä kaupan ei ehkä niin hyviä vaihtoehtoja. En tiedä onko sillä oikeasti niin väliä missä muodossa sokerinsa nauttii, mutta tulee itsetehdystä ainakin vähän vähemmän huono omatunto.
Joulusta jäi jos jonkinlaisia pähkinöitä. Joku oli niitä hankkinut aivan selvästi kokonaiselle joukkueelle? Lisäksi kaapissa oli jo pitkään pyörinyt ruokosokeripussi, joka jäi käyttämättä koostumuksensa vuoksi. En tiedä mihin sellaista merisuolan kanssa yhtä karkeaa, mutta tasakokoista, neliömäistä sokeria olisi kätevästi voinut käyttää? Ei ole hienoa muttei myöskään oikeasti karkeaa? Mutta sulatettavaksi se sopi oikein hyvin. Ei kun sokeria pannulle, joukkoon hakattuja pähkinöitä ja sulatus. Sitten voipaperille jäähtymään. Levyn päälle vielä rouhittua taloussuklaata, joka sekin oli laatikossa oottanut pääsyä leipumuksiin. Tähän se sopi oikein hyvin.
"Äitin tekemä karkki" on näyttänyt maistuvan kaikille, joten saattaa olla että voisin joskus ihan ostaa aineita tehdäkseni tuollaista. Seuraavan kerran aineet kyllä löytyvät edelleen kaapeista, mutta sitten joskus kun ne loppuvat niin ehkä sitten..

Juhlasiilin köyhät vaatteet

Lastenkutsut onnellisesti ohi ja kaikilla oli ilmeisesti hauskaa. Paitsi ehkä äidillä juhlien jälkeen kun hieman yliväsynyt juhlakalu ei tietenkään osannut mennä täpinöissään nukkumaan..
Juhlissa ei ollut kakkua vaikka sankari näin toivoikin. Ruokarajoitteiden puitteissa sen leipominen olisi ollut hankalaa ja toisaalta oma likka olis varmaan ollut ainoa joka sitä olisi syönyt. Saa sitten vaaleanpunaisen toivekakkunsa aikuisten juhlissa.

Mutta tokihan juhlissa piti olla sitten jotain erityistä. Joten tein sitten pikkuisen cocktail-siilin. Sellaisen, johon tuli nakkeja, lihapullia, tomaatteja, juustoa, viinirypäleitä ja melonia tikkuihin tökittyinä. Tarkoituksena oli saada jotain hauskaa pöytään sen lisäksi että oli sitten tavallisesti kulhoissa pipareita ja muuta napsittavaa. Siilistä tuli enemmän nallen näköinen kuin siili, mutta se johtui vain siitä että pääksi valikoitunut mandariini nyt vain oli niin nöpökuonoinen..

Kuvaa en sitten muistanut ottaa ennenkuin siilin kimppuun oli sitten jo hyökätty, siitä nuo jo hieman köyhät vaatteet pololla. Eipä noita tikkuja kyllä tainneet lapset paljoa syödä, mutta maistui sitten enemmän aikuisille. Oli kuitenkin jotain, mikä sai pöydän juhlavan näköiseksi ja juhlakalun iloiseksi. Oli meillä sitten suolaisten syömisten jälkeen jäätelöbaari, josta kaikki saivat "ostaa" itselleen juuri sellaisen jäätelöannoksen kuin halusivat. Se oli huomattavasti suositumpi kuin tuo siili, ainakin lasten mielestä. Mutta baarista (ja sen eteen muodostuneesta hienosta jonosta) ei ole kuvaa, kun siinä piti itsekin olla vähän mukana, ainakin jäätelöä ottamassa ;)

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

Tuosta linkistä kannattaa aloittaa tämän tekstin lukeminen. Olo oli likipitäen meinaan tuommoinen. K-marketeissa oli jälleen minusta oikein loistavat tarjouspäivät, kun kaikenlaisia hedelmiä oli 1€ kg/kpl. Silloin tulee kokeiltua sellaisia, joita ei hintansa puolesta viitsi muulloin ostaa, kun ei tiedä tuleeko niitä sitten edes syötyä - erikoisuuksia. Tällä kertaa ostin kookospähkinän, papaija, mangon sekä taateleita. Muita olen kyllä ennenkin syönyt, mutta kookospähkinää en. Vaikka sitä meillä kyllä muuten käytetään - purkista.

Aloitin luonnollisesti etsimällä ohjeita, miten kyseiseen ihmeeseen tulisi suhtautua. Muistissa oli tuo M.A Nummisen laulu, ja mietin, että missäköhän tuota sitten lähtisi avaamaan, ettei koko taloa hajoittaisi ;)

No - olin kyllä tietoinen siitä, että siihen oli joku avaamistekniikka, joten istahdin koneelle tietoa etsimään. Ja löytyihän sitä, ja kovasti kehuja siitä mihin kaikkeen sisältä löytynyttä herkkua sitten voisikaan käyttää. Vesi herahti kielelle ja tyytyväisenä löytyneisiin tietoihin lähdin etsimään sopivia työkaluja. Perässäni kulki pieni olento joka kyseli tauotta: "joko voidaan avata, avataanko jo, saako jo maistaa, eikö saisi jo maistaa, avaatko jo..?" Juu juu, avataan avataan. Kunhan saadaan auki.

Ensin piti puhkaista yksi pähkinän silmistä. Yksi niistä siis olisi pehmeämpi kuin muut ja antaisi helpolla periksi. Valitsin työkaluksi ristipääruuvimeisselin. Sillä tökkäsin pähkinää ja kas, sehän oikeasti antoi periksi helpolla! Mutta mitään sieltä ei vielä ulos tullut.

Seuraavaksi lähdin suurentamaan reikää. Etsin kaikenlaista millä pähkinää tökkiä, ja lopultakin löytyi loistava väline. Sellainen tarjoilijoiden viinipullon avaajassa oleva veitsi. Siis millä availlaan viinipullojen kutistemuoveja. Se tuntui riittävän tukevalta ja kestävältä tähän hommaan. Ja sain reikää suurennettua riittävästi hämmästyneeseen ilmeeseen:  

 Sen jälkeen valutin kookoksen mehut lasiin ja tarjosin lasia innokkaalle apurille, joka ei meinannut millään malttaa odottaa. Likan ilme oli erikoinen, eikä lasista tainnut hävitä mitään. Ei ollut kuulema hyvää. Maistoin sitten minäkin. Minun ilmeeni oli vielä erikoisempi ja liemi kaatui viemäriin. Hmmm. missäköhän se herkku nyt oikein oli?

Sitten alkoikin se todellinen hupi - pähkinän avaaminen. Ohjeiden mukaan ihan vain kopsuttamalla veitsen hamarapuolella pähkinän päiväntasaajaa kaksi kierrosta lähtisi koko komeus halkeamaan hienosti. Kuten kuvasta näkyy, ei lähtenyt. Koitin sitten aikani vasaralla noin niinsanotusi oikein päin. Kiersin ahkerasti sitä aluetta jonka epäilin olevan pähkinän päiväntasaaja. Ja sitten siitä hieman oikeaan. Ja vasempaan. Ja siltä väliltä. Vartin verran nakuttelin ja intomielinen avustajani oli jo kyllästynyt ja siirtynyt omiin touhuihinsa. 

 Kunnes päätin hyödyntää raakaa voimaa sekä vasaran sitä terävämpää puolta. Hakkasin kuin pikkuisen mielenvikainen, ja sainkin kyllä aikaiseksi vasaran talttojen jälkiä pähkinään. Mutta en murtuman murtumaa. Ei pienintäkään havaintoa hajoamisesta. Huomautin avustajalleni, ettei taida tulla pähkinämaistiaisia, ja vaihdoin taas vasaran oikean puolen käyttöön. Päätin, että en anna periksi ja hakkasin niin että naapureissakin varmaan kuului. Ja - pähkinä alkoi halkeamaan! Voi sitä riemua.

Kiljuin avustajani paikalle ihmettelemään. Ja kyllä ihmeteltiinkin

 Kiersin vasaralla vielä muutaman kierroksen ympäri, kunnes epäilin että riittäisi. Avustajan piti innoissaan kameraa kun otin puolikkaista kiinni ja väänsin - se aukesi! 

Voi mahdoton! Ei ollutkaan hukkaan hakattua aikaa!

 Ja sitten tietysti sisällön kimppuun. Oli heti saatava maistaa kun niin kauhea työ oli nähty tämän ihmeen avaamiseksi. Melonipalloraudalla kimppuun ja suuhun. Tyttö otti käteen, haistoi ja nuolasi, ja laittoi pois. Minä mössäsin suussa kuin purukumia ja totesin että alkumaku ei tosiaan ollut järin hyvä, mutta kyllä sen sitten hetken massutettua tunnisti kookokseksi.. Hmm, joo, ei hyvä.

Melkein harmitti. Mutta ainakaan rahallinen menetys ei ollut suuri. Ja tulipa hakattua jotain oikein urakalla! Patoutumien purkuun tuo ainakin sopii.. 

Jäin vain miettimään, että olisikohan tuossa ollut jotain vikaa? Sillä jos tuon pitäisi aueta helpolla, se nesteen pitäisi olla hyvää ja sisällön herkullista, niin tuossa yksilössä oli kyllä kaikki pielessä. En yhtään tiedä miltä hyvä, "tuore" kookos näyttää, haisee tai maistuu. Sen tiesin ostaessa, että sisällä pitäisi jotain hölskyä ja nestettä siellä tosiaan oli, mutta muuten? 

Ehkä sijoitan tuohon vielä toisenkin kerran joskus ja katson oliko vain huono tuuri, mutta tuon yksilön syömisen jätän nyt pihan eläimille. Ihan varmasti sille löytyy ottaja!

Päivän turhatieto: Kookospähkinässä on uloimpana ohuen kuoren sisällä kuituinen mesokarppi. Kookospalmu onkin myös kuituraaka-aineen lähde. Hedelmien karkeasta, punaruskeasta kuidusta voidaan valmistaa naruja ja mattoja. Kuituisen kerroksen sisäpuolella on kova endokarppi. Kauppaan tulevista kookospähkinöistä mesokarppi on poistettu, ja jäljellä ovat vain sen kova endokarppi ja sen sisällä oleva siemen.

Ihan oma kurkku ja muita leivänpäälisiä

Kävin kasvihuoneesta hakemassa tänään tämmöisen. Pikkuisen. Ihan itse kasvatetun kurkun! Tämä on ensimmäinen vuosi kun edes yritän kasvattaa ihan oikeata kasvihuonekurkkua ja heti minut palkitaan tämmöisellä tuloksella? Olen onnessani. Aiemmin olen koittanut kasvattaa vain avomaakurkkuja, sillä niiden pitäisi kai olla hieman helpompia, mutta tulos on aina ollut surkea, käytännössä olematon. Joten olen sitten hylännyt koko kurkunkasvatuksen. Paitsi, että siemeniä tilatessani sorruin jälleen uuteen lajiin, ja tällä kertaa kannatti! Maku on vielä parempi kuin ulkonäkö, joten tätä meillä tulee olemaan myös seuraavina vuosina. Siemenet ostin Hyötykasviyhdistyksestä, mutta lajiketta en muista. Mikäli jotakuta kiinnostaa, etsin lajikkeen nimen varastoistani.


Sen lisäksi että saamme nyt leivän päälle omaa herkkukurkkua, niin vatkasin tänään jääkaappiin myös Omariinia, eli omaa "voimariinia". Sitä pitää itse jo jotenkin niin normaalina, että aina ei edes muista tekevänsä siinäkin kohtaa jotain, mitä ihan joka perheessä ei tehdä. Ei niin, että pitäisikään, kaupasta saa aivan samanveroista, ainakin tällä hetkellä mm. Dellariini on sellaista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Oma sekoitusintoni lähti siitä, kun kyllästyin sekä Oivariinin hintaan että sen tuoteselosteeseen. Totesin - jälleen kerran - että osaan minä itsekin sekoittaa öljyn ja voin - ja sillä tiellä ollaan. Eihän se tosiaankaan vaadi taitoa, mutta joskus sen sekoittaminen rassaa oudosti mieltä. Että muistaa ottaa voit pehmenemään ja sitten vielä muistaa vatkata ja purkittaa seoksen. Pieniä juttuja, mutta joskus melkein ylivoimaisia? Mutta minun pelastukseni tässä kohtaa on se, että meiltä ei hilpaista ohimennen hakemaan yhtä purkkia levitettä. Koko autoa ei kannata käynnistää yhden tavaran vuoksi. Sitten ollaan ennemmin ilman. Tai sitten teen sitä itse. Voita kun lähes aina kaapista kuitenkin löytyy. Ja jälkeenpäin on itsellä hyvä mieli: sain tehtyä taas jotain itse! Vaikka se onkin vain Omariinia.. ;)

Kolme nakkia ja Kamala Nälkä

Mitä tehdään kun perheellä on kamala nälkä, oli jo kauan sitten, eikä emäntä oikein ole saanut mitään aikaiseksi. Ja kun surkeudeksi on todettava, että jääkaapista löytyy kolme nakkia ja avattu, melkein loppuun syöty leikkelepaketti. Perunoitakin tietysti olisi, ja maasta löytyisi porkkanoita ja sipuleita. Mutta kun nälkä on NYT!

Sitten ollaan luovia: pistetään sipuli, pieneksi viipaloidut nakit ja leikkeleet ja pikkuisen valkosipulia pannulle. Samalla vatkataan rikki kuusi munaa ja raastetaan vähän juustoa. Kun sipulit ja nakit on saanut väriä, poistetaan ne pannulta ja kaadetaan tilalle munat. Hyytynyt lätty käännetään ja ladotaan päälle sipulit+nakit, tomaattiviipaleita sekä juustoraaste. Annetaan kypsyä kunnes juusto on sulanut -> tarjotaan nälkäiselle väelle! Pikaruokaa meikäläisittäin.