Taas ale-legoja!

Oi ei! Menin sitten sortumaan. Mutta kun kauppareissulla törmäsin ihan vahingossa leluosastolle ja siihen lego-läjän viereen (miten ne nykyään pistääkin legot ja maidot samaan hyllyväliin?!) Ja siinä sitten katsoin semmoista ison oloista laatikko, jota ollaan mielestämme lego-lehdistä ihailtu. Muistan vielä todenneeni että kiva olisi, mutta ihan liian kallis. Onneksi nykyään netti kulkee kätevästi taskussa, niin siinä maito- ja lego-hyllyjen välissä sitten tarkistin muistiani. Kyllä - kyseinen laatikko on kyllä ollut kuvastossa siinä n. 80€ hinnoissa. Näytti vielä olevan eräässä nettikaupassa myynnissäkin 83€ edulliseen hintaan. 

Tämä hintalappu mielessäni nostin laatikon kärryyni ja hymyilin leveästi. Kassa veloitti tästä minua 35€ edestä...

Lego Cars Flooran V8 kahvila

Friends joulukalenteri

Nyt minulla on vain yksi ongelma. Mitä tuolle teen. Tytölle en sitä voi antaa, sillä hän kyllä muistaa että olen sanonut sen olevan aivan liian kallis. Enkä voi säästää sitä edes joululahjaksi, sillä tyttö saa tänä vuonna lahjaksi toivomansa suuren maton, ja on sovittu, ettei saa sitten vanhemmilta eikä joulupukilta muuta. Niin että se vähän sitten vesittäisi koko homman jos pukki kuitenkin toisi tämmöisen valtavan lego-laatikon. Onneksi ehdin vielä pohtia. Voinhan minä saada tämän lahjaksi - vai mitä! Tai sitten kieltäydyn hankkimasta tänä vuonna kovasti toivottua Friends Joulukalenteria vaan sanon että tonttu tuo sukkaan jotain. Voihan tuon ison laatikon jakaa osiin! Onneksi tässä on vielä aikaa. Ellei sitten käy niin että sorrun itse tuota laatikkoa availemaan... addikti mikä addikti ;)

Makkara-Maija

Oli makkarantekopäivä. Tarkoituksena oli tehdä sellainen kohtuullinen annos makkaroita, muutama kilo. Sellainen määrä joka jo kannattaa tehdä mutta josta ei ole kohtuuttomasti työtä. Lähdin edellisenä iltana hakemaan jauheliha-aineita pakastimesta ja katselin hetken epäuskoisena välipohjaa: kuka tätä nyt on mehulla sotkenut? .. Mehulla!! .. !?! Pakastimessa mehua! Oi ei! Pikainen käpälöinti päälimmäisiin lihapaketteihin: muutama pehmeä, loput kohmeisia. Hyvä! Ei siis ole vielä kauaa ollut poissa päältä. Pehmennet lihat kassiin jauhelihatarpeiksi, loput toiseen pakastimeen. Mehumarjat saavat jäädä, mustikat ja vadelmat talteen. Hirmuinen määrä kaikkea. Huh.

Toinen pakastin tuli ääriään myöden täyteen. Onneksi meillä edes on kaksi arkkupakastinta! Tosin meidän elämäntavalla vähempi ei riittäisikään. Paitsi tietysti jos säilöisi lihat, marjat ja vihannekset toisin, mutta pakastin on kuitenkin aika näppärä. Niin kauan kuin toimii..
Tuli sitten enemmän jauhelihatarpeita kuin piti. Isäntä jauhoi kaikki ja toi sisälle 10litran astian jauhelihaa. Paistoin osan sellaisenaan ja loput tehtiin makkaramassaksi: yli kymmenen kiloa! Kaikki meni kuitenkin hyvin siihen asti kunnes loppui suoli, eli suunnilleen puoleen väliin sitä massamäärää. Onneksi tunnemme paikallisen pitopalvelun pitäjän niin, että tiesimme häneltä kysyä suolta. Eipä sitä ilta-aikaan olisi mistään muualta saanutkaan. Onneksi hänellä tosiaan oli! Ja urakka sai jatkua..

Siinä suolen noutoa odottaessa leivoin sulaneet mustikat piirakaksi ja pulliksi. Tuli niitäkin sitten muutama - kymmen. Pienen satsin keitin mehuksi, mustikkakeittopohjaksi.
Makkaroita valmistui purkki toisen jälkeen. Pohdimme, että missä ihmeessä moisen määrän kypsentäisi edes jotensakin järkevästi. Ja siinä se sitten tuli: armaani älynväläys. Niitä tulee kyllä verrattain usein ja monasti ovat aivan käyttökelpoisia. Kuten nytkin.
Meillä on ISO, vanha mehumaija. Sellainen joka ei edes sovi nykyaikaiselle sähköhellan levylle. Ja mehumaijassahan on kori, johon marjat laitetaan. No sehän sopii täydellisesti makkaroiden höyrykypsytykseen! Ja näin me sitten teimme. Reilut sata makkaraa sopi kahdessa erässä kypsymään. Loistavaa! Meillä on nyt sitten Makkara-Maija! Onneksi emme ikinä heitä mitään pois... ;)

Karkkipäivä

Minä olen sokerihiiri, toivoton sellainen. Makeaa pitää olla ja sitä pitää saada. Välillä kuitenkin yritän löytää siihenkin jotain vähän fiksumpaa vaihtoehtoa, jotta ei tulisi syötyä kaupan ei ehkä niin hyviä vaihtoehtoja. En tiedä onko sillä oikeasti niin väliä missä muodossa sokerinsa nauttii, mutta tulee itsetehdystä ainakin vähän vähemmän huono omatunto.
Joulusta jäi jos jonkinlaisia pähkinöitä. Joku oli niitä hankkinut aivan selvästi kokonaiselle joukkueelle? Lisäksi kaapissa oli jo pitkään pyörinyt ruokosokeripussi, joka jäi käyttämättä koostumuksensa vuoksi. En tiedä mihin sellaista merisuolan kanssa yhtä karkeaa, mutta tasakokoista, neliömäistä sokeria olisi kätevästi voinut käyttää? Ei ole hienoa muttei myöskään oikeasti karkeaa? Mutta sulatettavaksi se sopi oikein hyvin. Ei kun sokeria pannulle, joukkoon hakattuja pähkinöitä ja sulatus. Sitten voipaperille jäähtymään. Levyn päälle vielä rouhittua taloussuklaata, joka sekin oli laatikossa oottanut pääsyä leipumuksiin. Tähän se sopi oikein hyvin.
"Äitin tekemä karkki" on näyttänyt maistuvan kaikille, joten saattaa olla että voisin joskus ihan ostaa aineita tehdäkseni tuollaista. Seuraavan kerran aineet kyllä löytyvät edelleen kaapeista, mutta sitten joskus kun ne loppuvat niin ehkä sitten..

Mitään ei kannata heittää pois..

Se on välillä mahdotonta, miten tuntuu että ihan kaikkea pitäisi säästää. Jos jonkinmoista nauhanpätkää, ketjua, nappia, neppiä ja nuppia. Ja laudanpätkiä, kankaanpaloja tai vaikka vanhoja sukkia. Mutta kun niistä välillä oikeasti tulee pieniä helmiä, niin eihän sitä sitten voi. Kun ei tiedä mistä se helmi seuraavaksi syntyy!

Vuosia sitten löysin rannalta palan puuta. Sellaisen ihanan, veden pehmentämän harmaan kappaleen. Pienen ja ohuen, mutta ah - niin kauniin! Se oli sellainen, jota teki aina mieli silittää, kun se jostain hyllyn perukoilta välillä osui käteen. Ja silloin tällöin todella osui, hautautuakseen "tästä tulee vielä jotain"-maahan jälleen hyvin pitkiksi ajoiksi. Mutta usein sen kohdalla, niinkuin hyvin monen muunkin yhtä epämääräisen, mietin, että tuleeko tästä tosiaan ikinä mitään. Mitä ihmettä tästä edes voisi tulla? Ja muutaman kerran puunkappaleen lähtö oli todella lähellä, polttokasa roihusi pihalla ja siivousvimma päällä. Mutta kun käsi osui puun harmaaseen, liki pehmeänsiloiseen pintaan, annoin kerta toisensa jälkeen puun suloisuudelle periksi. Kun oli niin pienikin.. eihän se nyt mitään tilaa vienyt.

Säilöin tuota puunpalaa vuosia, monia vuosia. Kunnes eräällä laivareissulla käsiin osui pieni metallikyltti. Sellaisenaan vähän orpo, mutta teksti jotenkin kolahti. Oltiin juuri palattu miehen kanssa yhteen ja olo oli epävarma monella tapaa. Miten ympäristö tähän suhtautuu. Miten rakennetaan vanhasta kodista uusi, todella yhteinen koti. Miten varmistamme, että tällä kertaa me olemme Me ja pysymme myös niin. Tuntui tärkeältä korostaa että koti olisi nyt todella Meidän, ja että me todella molemmat toivoimme sinne Ystäviä. Meidän molempien Ystäviä. Ja tuossa kolmen sanan lauseessa se kaikki jotenkin tuntui kiteytyvän. Se kyltti oli pakko ottaa mukaan!

En tiedä miten kyltti ja puu löysivät toisensa. Ne vain jotenkin osuivat lähekkäin, ja se oli siinä. Sinetöity kerralla! Enää pientä hienosäätöä. Ketjunpätkä yhdestä laatikosta. Valkoista keinonahkanauhaa pätkä ja siihen metalliniitti solmuksi. Kaunis puu ja simppeli kyltti eivät kaivanneet mitään muuta. Paitsi tietysti toisensa.

Vähän niinkuin minä ja mieheni.

Miten voikin olla, että vuosikausia marinoituun, vanhaan ajopuupalaan ja pieneen metallilevyyn voikin saada mahtumaan niin paljon symboliikkaa. On se kummallinen - tämä ihmisen pää ja ajatukset siellä..

Vähän kyllä joskus mietin, että mistä lie puu alunperin lähtöisin. Ja mahtaakohan edellinen omistaja aavistaakaan, miten paljon iloa hänen hävittämänsä pala puuta on tuonut?!

Projekteja ja rajanvetoja

Tässä talossa tuntuu nyt olevan jos jonkinlaista projektia käynnissä. Sen lisäksi, että tällä vähän remontoidaan, niin samaan syssyyn pistetään sitten vähän jokaista huonetta uusiksi. Asukkaat vaihtavat huoneita ja huonekalut sitten samaten. Yläkerrasta alakertaan ja välillä ulkorakennukseen asti. Ja projekti ei kun leviää ja tarttuu kuin pahin syysflunssa. Joka ainoasta huoneesta löytyy vähän jotain laitettavaa. Kaikki paikat ovat täynnä kasseja, pusseja, nyssyköitä ja laatikoita. Ja jokainen kätkö käydään läpi ja aarteet arvioidaan.

Me olemme pikkuisen hamstereita. Kumpikaan ei kerää ihan samoja tavaroita kuin toinen, mutta eipä ole varaa sanoa toisen hamstrauksista, kun on itsellä oma jemma kaapissa. Mutta kun niitä kaikkia voi tarvita joskus. Tai sitten ei. Nyt on koitettua löytää hieman järkeä pahimpiin hamstrauksiin. Että ihan kaikkea ei olisi aivan pakko säästää. Tilannetta hankaloittaa se, että kun molemmat on pikkuisen tuohon käsityöläisyyteen kallellaan ja kaikenlaisia vuosikausia marinoituja tavaroita oikeasti välillä jalostuu jos miten hienoiksi käyttöesineiksi, niin poisheittämisen kynnys on korkealla. Kun sanonta "tätä voi joskus tarvita" on oikeasti tullut todistetuksi moneen kertaan.

Mutta sitten sen rajan vetämisen kanssa. Minulla on tapana säilyttää kaikenlaisia pahvilaatikoita, kauniita kasseja, pakkausmateriaaleja, nyörejä ja muita postitus- ja lahjapakkaamiseen tarvittavia tavaroita. Niitä tarvitaan ja niitä käytetään. Kankaistakin tulee käytettyä välillä niitä kaikkein kamalimpiakin. Ellei muuhun niin vaikka naamiasvaatteisiin tai maalaussuojaksi. Samaten hamstraan kaikenlaista mistä voisi askarrella jotain tai tehdä vaikka kortteja. Nämä kaikki mahtuvat vielä suht pieneen tilaan. Hieman enemmän tilaa vievät minun "tämän pistän ihan kohta myyntiin"-tavarat, joita oikeasti on tällä hetkellä liikaa, mutta myyminen tuntuu jotenkin just nyt hirmu raskaalta ja työläältä...

Mutta sitten - kun meillä on huonekalujakin vähintäin yhden kaksion verran varastossa. Nyt ne ovat remontin alla vielä lisääntyneet yhden sohvakaluston verran. Mutta kun niitäkin voi tarvita, jos vaikka pitää äkkiä kalustaa joku asunto jossain, tai lainata jollekin, tai tarjota isommille neidelle hätämajoitusta tai lisähuonekaluja. Tai tulee pitkäaikaisvieraita. *huoh* Ne ovat jo kertakaikkiaan liikaa. Ja silti - tänään kannoin kotiin ihanan, vanhan, kertakaikkista kunnostusta vaativan pienen laatikollisen pöydän. Jälleen yksi projekti lisää. Huonekalujen läjässä odottaa jo aikaa parempaa kaksi ihanaa vanhaa 50-luvun nojatuolia, joista toinen on jo puuosille asti purettu odottamassa uusia kuoria. Ja niille on ruokasalin nurkassa paikkakin jo valmiina. Mutta kun niiden laittaminen vaatisi hieman aikaa ja rahaa, ja koko talo on jo valmiiksi hyrskyn myrskyn remontin ja muun sortteeraamisen keskellä. Että kyseisiä aineksia, eli sen enempää aikaa kuin rahaakaan ei ylimääräisiin ole. Ja sitten kannan yhden "ihanan" projektin taloon lisää. *huoh*

No - onhan tässä tietysti muutakin projektia kuin tämä talo. Olen tuon toisen, aikaste ihanan hamsterin kanssa menossa alkusyksystä naimisiin ja kuten kuvaan kuuluu, täytyy siihenkin kaikki pyrkiä tekemään itse. Tietysti! Mutta äkkiähän sitä nyt parissa kuukaudessa pistetään pystyyn sadan hengen häät - vai mitä? Ja on tässä ennenkin järjetetty jos jonkinlaisia kekkereitä. Kuukausi ennen häitä isännöidään pikkuisia musiikkifestareita ja sitten niiden ja häiden välissä tuo toinen hamsteri käy hiukan maailmalla kilpailemassa maailmanmestaruuksista samalla kun minä aloitan projektiluontoisen (luonnollisesti!) työn. Onneksi ei olla pahasti stressaavia luonteita! Eikä odoteta niistä häistäkään mitään kiiltokuva-juhlia. Pikemminkin toivotaan että kaikilla olisi kotoisa olo ja rento meininki. Niin että jälkikäteen vaan laulellaan niinkuin Putte Possun syntymäpäivien jälkeen että: "ja siellä kaikilla oli niin mukaavaa..".


Siitä ihanasta pikkupöydästä laitan projektikuvia kun sen kimppuun pääsen. Tähän loppuun lisään kuvan tapetista, joka aloitti koko tämän aina vain laajenevan projektin. Kun tämä nyt vaan oli meidän mielestämme niin ihana. Tapetti on Komarin yhdessä National Geographyn kanssa suunnittelema tapetti, jonka nimi on Merian. Nimi viittaa luonnontieteilijään ja kuvittajaan Maria Sibylla Merianiin (1647-1717), joka tutki kasveja ja hyönteisiä erityisesti Surinamilla* ja teki niistä aivan käsittämättömän upeita maalauksia. Hänen tarkat havaintonsa ja dokumentointinsa perhosen muodonvaihdoksesta saivat sen aikaiset ihmiset käsittämään, että ötökät eivät olleetkaan pirun mullasta synnyttämiä. Mutta vaikka tapetti on huikean upea, eihän sen kanssa sitten sopinut yhteen kertakaikkisesti mikään entinen, joten siitä se sitten lähti, lumipalloefekti. Kaunista tästä nyt tulee, joskus, kun projekti ehkä kenties joskus loppuu. Sitä odotellessa..

*päivän turhatieto: Surinamilla eli vielä 8000 vuotta sitten jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum), joka oli  norsun kokoinen, yli kuusi metriä pitkä ja painoi jopa seitsemän tonnia!