Pieni, märkä vieras kenguruhoidossa

Likka on harrastanut pihalla jotain noita-kokkailuja pesuvadissa ja keskellä pihaa on siten ollut pesuvadillinen vettä, jonka joukossa on ollut jos vaikka mitä. Nyt viimeisimpänä lisäaineena oli kuplanestettä, mikä teki sen, että pesuvadillisesta pintajännitteetöntä vettä tuli oikea ötökkäansa. Huomautin asiasta, mutten itse tehnyt sille mitään. Ajattelin, ettei asialla ole ihan kovin suurta merkitystä.

Kunnes sitten kävelin pesuvadin ohi ja sivusilmällä näin siellä räpiköivän jotain isompaa. Ja voi surkeus, siellä oli linnunpoika! Pieni, läpimärkä olento yritti pitää itseänsä pinnalla ja aukoi pientä suutaan, muttei jaksanut enää edes piipittää. Pudotin tavarat käsistäni ja juoksin apuun. Nostin syliini aivan surkean näköisen olennon, joka sulki heti silmänsä ja vain aukoi äänettömästi suutansa. Olin varma, että pieni ei selviäisi, niin elottoman näköisenä se makasi kädelläni.

Juoksutin noitakeitoksen tekijää hakemaan rättejä, jolla kuivata pientä. Mutta heti ensimmäisen rätin kohdalla totesin, ettei pelkkä kuivaaminen nyt riitä. Vatsanpuolelta linnulla oli paljas iho näkyvissä ja muutenkin kuplaneste veden joukossa oli kastellut linnun höyhenet niin läpimäräksi että omista sulista ei linnulle ollut hyötyä, joten vaistomaisesti tungin pienen hätääkärsivän vauvalinnun paitani alle lämpimään ja juoksutin noitakoululaista lämmittämään jyväpussia ja tuomaan sitä avuksi. Oli saatava kylmettynyt lämpenemään.

Paitani alla oli pienen pieni mytty, joka ei pysynyt edes jaloillaan ja piti silmiään kiinni. Voi pientä! Pidin kuitenkin jyväpussia lähellä lintua (en ihan kiinni, ettei olisi liikaa kuumentunut) ja toivoin parasta. Mitä muutakaan sitä olisi voinut. Aina kai kannattaa yrittää?


Lähetin tässä vaiheessa tytön hakemaan kameraa, kun alkoi itseä vähän huvittamaan tilanne, että olin ottanut linnunpojan kenguruhoitoon. Ja kun tyttö tuli takaisin, ilahdutti tirppa meitä avaamalla silmänsä, tai siis raottamalla niitä. Joko hän oli linssilude, tai sitten olo oli edes karvan verran parempi. Oli miten oli, niin olimme molemmat tästä suuresti ilahtuneita!


Mutta oli hän yhä surkea. Pidin rättiä (muuten kuin kuvaushetkellä) täysin linnun pään päällä, jotta olo olisi vähän rauhallisempi. Tai ainakin luulen joskus lukeneeni jostain, että jos linnun pää on peitetty se on hieman rauhallisempi (esim. rengastustilanteissa) kuin silloin kun näkee ympärilleen.


Ja sitten paitani alla liikahti! Tirppa-pienoinen otti jalat alleen! Siihen asti se poloinen oli vain röhnöttänyt hyvin epälintumaisesti rintaani vasten, mutta tunsin pientä rapinaa ja mönkimistä pystympään ja jalat löytyivät kuin löytyivätkin linnun alle. Ja siitä pieni hetki, niin paitaani tuupittiin vielä ylemmäs ja sitten jo piti minunkin vähän auttaa kun potilas halusi nousta ihan seisomaan asti!


Voi sitä ilon hetkeä! Tässähän oli toivoa!
Lintu kiipesi vähän ylemmäs, niin että sai päänsä ulos rätin alta, mutta jäi silti paidan alle vielä lämmittelemään. Katselin häntä ihmeissäni, mutten tehnyt asialle mitään. Annoin pienen edetä omaa tahtiaan. Hiukan minua hämmensi, ettei tirppa lähtenyt heti paniikilla pois, mutta ajattelin linnun vain olevan niin huonokuntoinen ja toisaalta myös hädissään, ettei vain kyennyt.


Hissukseen pieni kiipesi sitten yhä ylemmäs ja ylemmäs, pois paidan ja rätin alta. Ihan rauhallisen oloisesti kuitenkin.


Oli aika hassu olo, kun lintu istui paidankauluksella kaikessa rauhassa. Tai siis enhän minä tiedä oliko toinen lainkaan rauhallinen vaiko kenties vain paniikista lamaantunut, mutta haluaisin tietysti toivoa, että olo hänellä olisi ollut enemmän rauhallinen kuin paniikinomainen. 


Mutta pienet saaliseläimet harvemmin näin nopeasti kesyyntyvät ja ensimmäinen reaktiohan niillä on paeta, aina. Joten kun aikansa oli paitani kauluksella maailmaa ihmetellyt, levitti siipensä, ja pudotti itsensä eteeni kuistin lattialle.


Voi miten pieneltä olento näyttikään siinä seistessään. Seisoi vain ja tuijotti meitä. Ei ollut vielä voimia lähteä.

Ajattelin, että me näytimme tytön kanssa varmasti aivan järkyttävän kokoisilta pienen linnun silmin. Olento oli varmasti aivan peloissaan. Ja sitten tuli mieleen, että kun hän siitä haluaisi johonkin lähteä, niin kuistilta olisi hankala päästä kolhimatta itseään pois ja pahimmillaan lintu lentäisi seuraavaksi kuistin ikkunaa päin tai muuten satuttaisi itsensä lopullisesti.

Joten tarjosin linnulle kättäni kuin hidastetussa filmissä. Ja tirppa kiipesi sille?! Olin aivan ihmeissäni. Varmuuden vuoksi kuitenkin laitoin rätin takaisin linnun pään päälle, ettei kuistilla vielä ollessamme lähtisi räpiköimään hädällä väärään suuntaan.

Kävelin pihalle, lähelle paikkaa jossa onneton pesuvati oli ollut, ja asetin käteni suojaisaan paikkaan, jossa ajattelin linnun voivan keräillä itseään kaikessa rauhassa.
Otin rätin pois ja avasin käteni, tunsin miten koko pieni keho tärisi kädelläni. Olin varma, että tähän tirppa nyt kuukahtaisi, saisi pelosta sydärin. Yritin liikuttaa kättäni varovasti että lintu lähtisi pois, mutta sepä lennähti sormelleni istumaan. Hassu pieni!

Hätistelin hellästi jotta sain hänet pois, halusin vain saada jättää hänet rauhaan, jotta pienellä olisi edes joku toivo. Vaikka hän vaikutti rauhalliselta, niin tuskinpa sitä oli. Ei ole pientä lintua tehty ihmisen rinnalla pidettäväksi.

Peruutimme tytön (joka kuvasi tämän kaiken) kanssa varovasti pois ja toivoimme parasta. Jonkin ajan päästä kävelin kauempaa ohi, ja näin linnun vielä samalla paikalla, mutta seuraavalla kerralla lintua ei enää ollut. Ainakin pieni sydän oli kestänyt sen, että siirtyi pois siitä mihin hänet jätin. Luonto vain tietää selvisikö sitten pidemmälle.

Arvioin vieraamme olleen joko kirjosiepon tai harmaasiepon poikanen, mutta lajimääritys jäi itselleni vähän vajaaksi, kun vain keskityin kenguruhoitoon. Täytyy kuitenkin sanoa, että hassut vaistot voi ihmisellä olla, kun ensimmäinen ajatus pienen, märän, suuta aukovan olennon kanssa on tunkea se paidan alle. Lajista nyt niin väliä...

Sorsaa, kyyhkyä ja hanhea. Uunin kautta kiitos!

On ollut linnustusaika ja meillä on syöty lintuja. Kuten tyttö eskarissa oli tädeille sanonut: "olen lähiaikoina syönyt paaljon lintuja!" Jep - näin tietysti on. Paitsi että tuota kommenttia edelsi vasta se ihan ensimmäinen sorsa-ateria *hih*. Sen jälkeen hän tosin on syönyt niitä enemmänkin.

On ollut hieman haastavaa löytää hyviä reseptejä lintujen laittoon. Toiset käristää hätäisesti pannulla ettei vain mene liha piloille ja toiset keittää, paistaa, hauduttaa ja liottaa sen samaisen lihanpalan ennenkuin saa kuulema edes syömäkelpoista. Että ota siitä sitten selvää. On siis pitänyt mennä omalla näppituntumalla. Jaan sen ilon sitten teidänkin kanssanne. Esimerkiksi näin tuli tehtyä sorsaa ja kyyhkyä. Siis samaan aikaan. Kun isäntä toi kotiin sorsan ja kyyhkyn. Molempia yhden.


Sorsa-kyyhky pata

Otetaan ne kotiin tuodut linnut ja siivotaan suurimmat veret ja muut pikkuroskat pois. Ihana metsästäjä tuo ne keittiöön vasta ilman höyheniä ja sisuksia! Onneksi minulla on sellainen :)
Katsotaan mitä rehuja kaapeista löytyy. Suositeltavia on esimerkiksi sipulit, porkkanat tai muut juurekset, ehkä myös muut kasvikset, omenat tai vaikka pussiluumut jollei muuta ole.

Valitaan kypsennysastiaksi mahdollisimman napakka purkki. Sellainen jossa ei tipujen ympärillä ole turhaa tilaa. Itse käytin tässä savipataa joka oli kyllä oikein passelin kokoinen ja muutenkin tuntui toimivan hyvin.

Pilkotaan rehut kappaleiksi ja tungetaan osa lintujen sisälle (tai kyyhkyn tapauksessa ei) ja loput sitte pataan tipujen alle. Kuvan padassa on liilaa porkkanaa, puskista pudonneita tomaatteja, ilmasipulia, valkosipulia, keltasipulia ja omenaa.

Jos on tarpeen, kiedotaan tipun ympärille vähän narua. Padan pohjalle kannattaa laittaa tässä vaiheessa vähän vettä. Määrä riippuu täysin kasvisten laadusta. Jos on tuoreita sipuleita ja juureksia, niin niille saa lorauttaa useamman desin, purkin koosta tietysti vähän riippuen. Jos taas käyttää pakastevihanneksia, voi olettaa niistä sulavan nestettä vähän enemmän sinne joukkoon.
Rouhitaan vähän suolaa ja pippuria vielä päälle ja jatketaan seuraavaan vaiheeseen:

Eli laitetaan reilusti pekonia tipujen päälle. Kylkisiivutkin käyvät paremminkin jos sellaisia, kunnollisia on sattunut löytämään. Pekonin kanssa on sitten huomioitava niiden suolaisuus ja kylkisiivujen kanssa päinvastoin. Tässä vaiheessa kannattaa tökkiä vähän hammastikkuja lihaan niin, että käristysvaiheessa siivut pysyvät tipujen päällä.
Laitetaan pata ilman kantta uuniin, jossa on reippaasti asteita. Noin parisensataa tai sinne päin. Virtaa täytyy olla niin paljon että noin 10 -15 minuutissa pekonit ruskistuvat paikoilleen. Jos laittaa sähköuunissa, niin grillivastuksen käyttö voi olla paikallaan. Puuu-uunissa kannattaa yrittää laittaa kierto kannen kautta ja pistää pata uunissa niin lähelle kantta kun saa.

Ja sitten kannattaa vähän seurailla tilannetta, ettei tule turhia karsinogeenejä. Tai jos ei niistä niin välitä, niin eipä ne palaneet pekonit myöskään maistu kovin hyviltä.

Kun pinta on kauniisti ruskettunut ja pekonit kivasti rapsakoita, laitetaan kansi päälle, tai jos se ei sovi, niin sitten reilu kerros foliota. Tiiviisti, niin ettei nesteet pääse karkaamaan. Ja sitten virtaa pienemmälle. Vähän päälle sata astetta riittää, niin että neste kuplii ja höyryä syntyy, muttei enempää. Käristämällä tulee vain kuivaa koppuraa. Ja sitten annetaan muhia, reilun tunnin ainakin, saa olla enemmänkin. Jos nestettä on riittävästi (puoleen väliin tipua vaikka) niin ajalle ei ole niin väliäkään. Ei kuivu eikä mene pilalle. Mieto lämpö turvaa laadun.


Tiput voi sitten tarjota suoraan padasta jos tykkää. Lasten kanssa on kuitenkin kivampi kun saa kauhoa soosia kattilasta suoraan ja mitään kovin suuria yllätyksiä ei ole tiedossa. Eli sitten piti vielä tehdä


Sorsa-kyyhky-padasta soosi

Tämän voi tehdä samana päivänä kuin edellisen tai sitten seuraavana. Ei niin väliä.

Ensin pelastetaan rapeat pekonit tipujen päältä pois ja laitetaan syrjään.
Kipataan lintujen sisältä rehut uunivuokaan.
Tiput autetaan irti luistaan ja laitetaan lihatkin hetkeksi odottamaan.
Liemi ja siinä lilluvat kasvikset laitetaan sauvasekoittimen kautta paistinpannulle. Siinä on muheva kastikepohja joka ei välttämättä tarvitse edes mitään suurusta. Tosin kerma tai vaikka pippurinen tuorejuusto sopii luvattoman hyvin tähän (-kin).

Kun soosi kuplii, varmistetaan maku ja lisätään ehkä hieman suolaa tai inkkarisokeria (jos kaivataan vähän pehmeyttä tai pyöreyttä) ja mikäli kaapista löytyy, niin madeiran tilkkaakaan ei kannata väheksyä.
Kun soosi on sellaista, että tekee mieli lähestyä paistinpannua kieli edellä, on aika lisätä lihanpalat soosin joukkoon lämpeämään. Toisella pannulla voi sitten pikkaisen lämmittää myös pekoninpaloja, jotta pysyvät lämpiminä ja rapsakoina. Tarjottaessa kipataan sitten rapeat pekonit soosin päälle keoksi.
Valmis!

Ja on muuten hyvää!

Samalla tavalla valmistin sitten myös hanhia, tosin isommassa purkissa. Tupperilla on näppärä 5,7 litrainen uunivuoka, joka on juuri hanhen kokoinen. Ollaan ohjeiden vastaisesti käytetty sitä myös puuhellassa. Omalla vastuulla tietysti. Hiukan aluksi hirvitti laittaa muovivuokaa puuhellaan uuniin, mutta on se vaan toiminut. Eihän se yhtä hyvä ole kuin tuollainen savipata, mutta aika paljon käytännöllisempi. Olisi jonkin verran painavampi sellainen savivuoka, jossa olisi hanhi täytteineen ja nesteineen. Painoa kun tuntuu tulevan jo ihan tuohon muovikippoonkin.

Lisää eläimiä

Eräänä päivänä tulimme kotiin, ja ihmettelimme mikä hätä oli kirjosiepoilla. Huuto oli melkoinen, eivätkä ne nyt yleensä ole meistä paljoa perustaneet. Eihän sitä ensin edes ymmärtänyt että mikä ihme siinä pöntössä oikein on. Kunnes meni ihan lähelle. Kyy oli puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona. Muodoista pystyi päättelemään, että kyyn sisällä oli jo ainakin kaksi poikasta. Ei ihme että emot huusivat! Meidän kolistelu ja mekastus siinä aivan kuusen juurella sai käärmeen vetäytymään ulos pöntöstä, yksi poikasista mukanaan. Saimme sitten nähdä ihan oikean luontofilmin, lähietäisyydeltä. Kyyn pää oli noin peukalonpääni kokoinen ja poikanen oli pikemminkin suuren kananmunankokoinen. Mutta niin vaan se kyyn suu aukeni nielaisemaan koko poikasen. Ihan niinkuin olen luontoelokuvissa, televisiossa, nähnyt moneen kertaan. Mutta on se vaan ihmeellistä nähdä ihan vierestä. Etäisyyttä kun oli ehkä kaksi metriä.
Tuntui erikoiselta, että käärme ei meistä erityisemmin perustanut. Siinä toinen vaan aterioi ja katseli meitä punaisilla (?!) silmillään samalla kun nieli linnunpoikaa. Ja me katseltiin takaisin. Ja valokuvattiin. Niin oudolta tuo näkymä näytti. Jo se, että käärme oli puussa, tuntui kummalta. Vaikka olen tiennyt niiden sinne pääsevän. Ja niin erikoiselta näytti myös se ateriointi, siinä nenäni alla, vaikka tasan tarkkaan tiedän miten käärmeet syövät. En tiedä mikä siinä niin kummastutti?

Aterioinnin päätyttyä mies kantoi täyden kärmyläisen jonkinmatkaa takametsään. Ajateltiin, että kyllä niissä kolmessa poikasessa riittää sulateltavaa piiiitkäksi aikaa. Pönttöön jäi selvästi poikaisia, sillä emot alkoivat illan mittaan uudelleen niistä huolehtimaan. Kunnes, alle viikon päästä edellisestä, oli käärme jälleen pöntöllä! En ollut uskoa silmiäni, sillä olimme itse touhuamassa aivan puun lähistöllä eikä piha varmastikaan ollut hiljainen. Että käärme ei todellakaan välittänyt meistä yhtään! Mutta minulla meni lintuperheen vuoksi hermot. Vaikka ensimmäisellä kerralla ajattelin, että näin tämä menee, luonto on tällainen eikä minulla ole oikeutta puuttua siihen ja käärmeelläkin on oikeus ruokailuun jne. Mutta nyt kyllä ajattelin, että liika on liikaa ja eikös emoille nyt voisi jäädä edes pari poikasta. Ja olihan käärme just saanut mahansa todella täyteen. Ja lisäksi olin kyllä hiukan hermostunut siitä, että oma poikaseni oli uimassa pikku altaassaan vain viiden metrin päästä käärmeestä/pöntöstä.

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että aloin tehdä kaikkeni häätääkseni käärmeen. Tökin ensin pöntön lähistöä sekä puun runkoa käsiini osuneella melalla. Mutta kun kyy alkoi tehdä hyökkäyksiä kohti melaa tajusin, että koska seisoin puun juurella ja käärme oli siellä ylhäällä, annoin melalla sille suoran liukumäen kohti itseni, sekä pikkulikkaani. Ei hyvä! Seuraavaksi käyttäydyin kuin kaikki naiset, aloin viskoa kaikenlaista mitä käteeni osui, kohti käärmettä. Siis risuja, oksanpätkiä sekä käpyjä ( kyllä - nolottaa!). Mutta nuo olivat niin kevyitä, ettei vahinkoa tullut sen enempää pöntölle kuin käärmeellekään. Halusin vain saada kärmyläisen häädettyä, en tapettua. Ja onnistuin siinä! Pelottavan nopeasti kyy pudottautui oksiston läpi maahan. Ajatus siitä, että joskus kävelen puun alta, josta käärme tulee sitä vauhtia alas, sai karvat nousemaan niskastani. En halua käärmeitä tappaa, ne ovat kyllä Suomessa ihan riittävän uhanalaisia jo nyt, mutta en minä niitä niskaanikaan halua. Enkä kotikuistilleni.
(Päivän turhatieto: Kyy, eli Vipera berus, on maailman pohjoisin käärmelaji.)

Pihan eläimistä

Pihan eläinmaailma jaksaa ihmetyttää. Lintuja on valtavasti! Yhdellä istumalla voi joko nähdä tai kuulla vähintäin kymmenen eri lajia, ja sitten niitä, joita ei äänestä tunnista vaikka niin toivoisikin. Tähän aikaan kaikilla on jo poikaset ja niitä näkyy pihalla hyppimässä ja lentelemässä. Yhdet hauskimmista ovat närhet. Närhenpojat ovat jo isoja ja erittäin kovaäänisiä. Iltaisin ne kokoontuvat yhteen ja mekkala on melkoinen. En tiedä mitä mahtavat toisilleen huudella, mutta hauskaa niillä taitaa olla. Ja niin on minullakin, kun niiden toilailuja seurailen. Ne ovat valtavan leikkisiä ja touhukkaita. Varislintuina ovat myös aikaste fiksuja. Kaunis ja nokkela, erilaisia ääniä matkimaan oppiva närhi olisi varmaan suosittu lemmikki, jos kotimaisia lintuja saisi vangita häkkeihin. Onneksi ei saa.

(Päivän turhatieto: Vanhin suomalainen rengastettu närhi on ollut 13 vuotta 5 kuukautta 29 päivää vanha)

Västäräkki on pesinyt ulkorakenuksen katon alla joka kesä. Se kuljeskelee tuossa pihalla meidän joukossa niinkuin olisi yksi meistä. Ja päästää aivan viereen, noin kahden metrin päähän eikä silloinkaan lennähdä kauas, pitää vain vähän etäisyyttä. Eikä tuntunut pelkäävän herrasväen poikanenkaan, kun poimin ikkunaa päin lentäneen pörröisen otuksen nurmikolta. Oli siinä selällään silmät suurina ihmettelemässä. Noukin pois märästä ja nostin kuistille. Tehtiin jakkaran sisälle kuivattelupaikka ja nostettiin siihen. Ja siinä me sitten istuttiin: minä, pikkulikka ja västäräkinpoika. Kateltiin toisiamme ja ihmeteltiin. Aikansa ihmeteltyään ja päätään selvitettyään poikanen nousi jaloilleen ja alkoi sukimaan siipiään ja mahahöyheniään ojennukseen. Katseli välillä meitä suurilla silmillään, ja jatkoi sitten sukimistaan. Hiukan hätkähti, kun lopulta nousin ylös. Taisin näyttää aika jättiläismäiseltä pienen linnun silmissä. Poistuimme sisälle ja jätimme poikasen rauhaan. Emot silloin jo kutsuivat sitä lähipuissa lennellen. Toivottavasti oppi tärskystään sen, mitä ei ainakaan kannata tehdä.