Prinsessan pipo

Likalle jäi edellinen, söpö harmaa velourpipo jo vähän knaftiksi. Aina oli joko niska tai otsa paljaana, riippuen mihin suuntaan kiskoi. No koska pipo oli muuten sekä äidin että tyttären suosikki, piti tehdä uusi samanlainen.
Ei tuo ole sinnepäinkään, mutta on siinä ehkä jotain samaa - ehkä..? Vaaleanpunaista velouria trikoovuorilla ja kuva kirjailtu ompelukoneella rumasti ja hätäisesti. Tyttö kuitenkin tykkää joten muulla tuskin on niin väliäkään :)

Myrskyn jälkeen

Tapaninpäivän myrsky jätti jälkensä tähänkin pihaan. Pihasta kaatui kolme suurta mäntyä, mutta meillä oli onnea eikä mikään kaatunut pahasti. Tien poskesta kaatui suuren suuri mänty, suoraan sähkölinjojen suuntaisesti, eikä vienyt mitään mukanaan. Paitsi nyt tietysti sitten alle jääneitä pikkuruisia puita, mutta niitä en laske. Kaksi muuta mäntyä kaatuivat metsään päin, joten niistäkin aiheutuneet harmit jäivät pieniksi.

Ja sitten meillä oli suunnattomasti onnea! Talon, ulkorakennuksen, kaivon ja kellarin ympäröimän alueen keskellä on ollut kaksi komeaa mäntyä vieri vieressä. Nekin keikkuivat tuulessa valtavasti, toiselta meni latva ja oksia lenteli mihin sattui, mutta ne eivät kaatuneet myrskyssä. Onneksi! Siinä olisi meinaan ollut talo juuri tulilinjalla! No tänään kun mies kävi tarkastamassa "tiluksia" huomasi hän, että molemmilla niistä männyistä oli juuret aivan höllällä! Eli seuraava myrsky olisi kaatanut kummatkin.

Emme jääneet odottamaan sitä, vaan siellä ne nyt pötköttävät vieretysten. Kaadettuna siihen ainoaan suuntaan pihalla, jossa eivät saaneet tuhoa aikaiseksi. Ja tarkastuksessa selvisi myös, että tukkipuuta tulee varmaan lisääkin, sillä pari muutakin on samaisessa tilassa. Niillä ei onneksi ole aivan niin kiire, sillä ne eivät uhkaa asuintaloa, vain ulkorakennuksia.

Puiden lisäksi talon katolta lähti reunapelti, mutta se säilyi onneksi suht siistinä, joten ihana ukko sai naputeltua sen takaisin paikalleen. Ettei tuuli pääse katon väliin repimään kattoa kokonaan pois.

Aikamoinen myrsky kyllä oli. Ei ollut ihmisen paikka pihalla pahimpaan aikaan, sellaisella voimalla tavarat pihalla lenteli ja puut heiluivat. Meillä oli onnea kun vahingot olivat näin pieniä ja kaikki ihan vain maallisia. Pahemminkin kävi joillekin. Onneksi ei omassa lähipiirissä, mutta pistää se silti miettimään.. surullista.

Lisää pieniä muistamisia

Tämmöiset heijastimet syntyi heijastinnauhasta virkkaamalla. Pohjana musta huopalevy ja kiinnittimenä timanttikantainen haaranasta. Takana hakaneula, kun ei sitte kiireessä enää löytynyt rintaneulapohjia. Tietysti JOS olisi ollut hieman parempaan aikaan liikkeellä niin varmasti olisikin. Mutta tämä vuosi on ollut kaikenkaikkiaan niin nurinkurinen, outo, raskas ja mullistava että tänä vuonna nyt näin. Ehkä ensi vuosi voisi olla hieman tapahtumaköyhempi?

Joulumuistamisia

Tämmöisiä sain sitten aikaiseksi kun hätäpäissäni mietin viemisiä päiväkodin tädeille. Näiden tekemiseen iskee himo, joten en suosittele kokeilemista kenellekään ;)

Pientä harrastetta

Projekti akvaario on edennyt siihen pisteeseen, että altaassa on kaloja ja kaikki hiljalleen kohdallaan. Pientä hienosäätöä on tietysti, mutta se on vähän niinkuin omakotitalo pienoiskoossa: aina löytyy jotain pientä laitettavaa ja kun toisesta päästä saa valmiiksi pitääkin jo ryhtyä toisesta päästä korjaamaan. Tai sitten haluaa ihan muuten vaan vähän vaihtaa sisustusta. Onneksi se on tuollaisen purkin sisustaminen hippasen halvempaa kuin koko kodin laittaminen.

 Allas seisoo nyt tuollaisilla törpöillä metallijaloilla, mutta ne ainakin kestää tuon altaan painon. Ihan  mitä tahansa kaappia tuon alle ei kuitenkaan olisi voinut laittaa. Tuossa kuvassa näkyy pieni poikashäkki tuolla takaseinällä, jossa asustaa tällä hetkellä viisi Cynotilapia Afran poikasta. Tosin pääsevät sieltä juuri pois ja suurin osa niistä toivottavasti jo muiden joukossa selviää.

Altaasta on valaistuna vain toinen pää, sillä kalat eivät oikeastaan valoa tarvitsekaan, pitävät enemmän pimeästä. Mutta itselle on kivampi että näkee joskus jotain ja kasvit voivat paremmin kun on vähän valaistusta. Tuolla pimeässä päässä on sitten kaikki tekniikka, niin silläkin tavalla tuo on hyvä ratkaisu. Ei näy kaikki letkut ja putket niin paljoa.

Kalastona tuolla on nyt siis niitä Cynotilapioita, eli niitä joiden uros on komean sinikeltainen - ja todellinen pomo (näkyy tuossakin kuvassa pikkuisen). Sitten siellä uiskentelee Labidochromis caeruleuksia, eli sinihuuliahvenia. Nimestään huolimatta ne ovat  noita keltaisia, joita on monen kokoisia tuolla. Poikivat ahkeraan, mutta onneksi jokaisesta poikueesta selviää vain harva elossa. Muuten tulisi ylikansoitus alta aikayksiköiden. Ovat muuten sekä Cynotilapiat että Labidochromikset suuhautojia, mikä tarkoittaa sitä, että naaras ottaa mätimunat suuhunsa ja hautoo niitä siellä siihen asti kunnes poikaset kuoriutuvat. Ja itseasiassa pidempäänkin. En ole oikein varma miten pitkään poikaset suussa ovat, mutta ilmeisesti niin kauan kun sinne mahtuvat. Ihan loppuvaiheessa on hauska kurkistella naaraan suuhun, kun sieltä kurkistelee uteliaat pienet silmäparit takaisin!

Uutena tulokkaana altaassa on muuten kaksi Aulonocara jacobfeibergiä, eli keijukeisariahvenia, joista en vielä osaa sanoa onko uroksia vai naaraita. Pitäisi kyllä saada selville, sillä tarkoitus olisi hankkia niitä lisää, mutta uroksia tuon kokoisessa altaassa saisi ehdottomasti olla vain yksi. Kaksi urosta tappelisivat kunnes toinen heittäisi henkensä. Komea tuostakin sitten tulee. Sellainen minulla joskus olikin (kuvassa), mutta sille kävi huonosti. Sen jälkeen kun oli ensin itse kiusannut hengiltä pari naarasta.. Nyt on tarkoitus saada aikaiseksi sellainen haaremi, että on niin monta naarasta sillä yhdellä keisarilla ettei ole liikaa kiusaamispaineetta yhdellä. Voivat sitten naiset vaihdella vuoroa kun alkaa ukko ärsyttämään.  Hyvä ajatus vai mitä!

Ja melkein unohdin altaan monnit! Siis ne tuppaavat unohtumaan, kun niitä niin harvoin näkee. Tykkäävät pysytellä piilossa. Synodontis (kuvassa) tulee kyllä ruoka-aikoina esille, jos odottaa liikkumatta hänen saapumistaa. Tavallinen partaimumonni hoitaa hommiaan jossain piilossa eikä oikeastaan näy muuta kuin öisin. Tunnollinen kalojenhoitaja laskee kalansa päivittäin, mutta se on kyllä minulta jäänyt tekemättä. Ihan jo siksi, että poikaset piilouvat niin tehokkasti ja toisaalta liikkuvat vilkkaasti että niiden laskeminen olisi jo aivan mahdotonta. Ja sitten on nämä monnit. Voisi mennä viikkokin ennenkuin tajuaisin että ovat poissa. Partamonnia kaipaisin tosin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Niin harvoin sitä ahkeraa työläistä näkyy.

Ja sitten sellainen oma "leluni". Altaan "kuuvalo". Pieni sininen led-lamppu, joka palaa aamuisin ja myöhään illalla kun päivävalo on poissa päältä. Olen oikein kunnollisista valoista haaveillut vuosia, sellaisista joissa olisi aamurusko, päivänpaiste, iltarusko jo öinen kuu. Mutta sellainen valokansiviritelmä maksaisi niin monia satoja euroja, että en oikein ole saanut perusteltua itselleni miksi tuhlaisin moisia summia akvaarion valoihin. Nyt sijoitin 20€ tuohon lamppuun ja olen siihen aivan tyytyväinen. Riittää minulle. Kalat siitä tuskin mitään ymmärtävätkään.