Tulisi jo hellakelit!!

Voi miten kaipaankaan puuhellaani!


Tuo sähköhellalla kokkaaminen on ihan surkeata! Levyt loppuu aina ihan kesken.. Eikä nyttenkään ollut kuin perunat, kastike ja röstit työn alla ja tuossa isommassa kattilassa huominen kana kiehumassa. Ja sitten jo tila ihan loppu. Ei mahtunut mitään kasvislisuketta tekemään tai mistään muista herkuista nyt puhumattakaan. Ja kastike kiehui aivan liikaa koko ajan tai sitten lakkasi lämpenemästä ollenkaan.
Ei - ei ole puuhellan voittanutta!
Mutta kun ei vielä voi alkaa lämmittää. Eikä tuo hella taitaisi edes vetää kunnolla vielä kun on vaan aivan liian lämmmintä ulkona. Ainakin kuukauden voin joutua odottelemaan. Ja olen kertakaikkisen kyllästynyt kokkailemaan tuolla sähkövempeleellä. Eikä viitsi paljoa grillaillakaan kun sataa kaatamalla vettä.
Kohta sorrun jo mikroruokiin ellei tämä kohta helpota!
Tai no tuskin. Mutta voi sitä riemua kun hellakelit alkaa! Se taitaakin olla talvessa se ainoa mukava asia.

Pienellä idealla iso apu

Ikea Hackersien sivulta löytyi aivan loistava pieni kirjahyllyidea, joka oli aivan pakko kopioida heti! Tyttö lukee joka ilta kaikenlaista ja sitten on sänkyyn johtavat portaat aina täynnä kirjoja. Kun ei ole yläsängyssä kirjahyllyä. No nyt on, tai ei hyllyä, mutta säilytysteline kumminkin. 

Alkuperäinen sisustusidea näytti tietysti tosi paljon siistimmältä, mutta siinä sisustettiinkin vauvanhoitopöydän ympärystää, joten kirjat hyllyihin asettelee vielä äiti. Todellisessa käytössä ne näyttää sitten tuolta, kaikenkirjavia sarjakuvia ja ties mitä, eikä lainkaan sisustuksellisesti kauniita tai kasvatuksellisesti sopivia kaunokirjallisia laitoksia hienosti esille aseteltuna. Mutta ratkaisu on toimiva eikä portailla ole enää kirjavuoria joihin liukastua pimeässä. Äiti ja tytär ovat molemmat tyytyväisiä ja kun rakennelma vielä oli edullinen (n. 5€ yhteensä) niin mikäs siinä sitten vaikka onkin kaikenkirjavaa!

Tuota Ikea Hackersejä suosittelen kyllä muutenkin. Siellä on ihmisillä aivan huikeita ideoita ja useinmiten toteutukset ovat helppoja ja halpoja! Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Thee Kannu

Sain ihanalta veljeltäni ja hänen suloiselta vaimoltaan joululahjaksi tämän täydellisen teekannun, joka on todellakin The kannu. Eikä mikään ole kuten ennen :) Kannu sopii täydellisesti sekä vanhalle, kultakoristeiselle puutarjottimelle että toiselle ihanalle joululahjalle: rakkaalta ystävältäni saamalle, haaveilemalleni Tupperwaren punavalkoiselle Allegra-tarjottimelle. Vanhalle ja modernille yhtä hyvin. Kannuun mahtuu juuri sopiva määrä teetä iltahetkeksi tai jaettavaksi ystävän kanssa. Siitä on hyvä kaataa ja sitä on kaunis katsella. En ole mikään suuri Marimekon ystävä, mutta tämä Siirtolapuutarha-kannu on muotokieleltään ihanan simppeli ja selkeä. Juuri minun makuuni! Olen niin iloinen tuosta!


Olen hyvin iloinen myös noista tarjottimista. Tuo puinenkin on minulle uusi, rakkailta vanhemmiltani saatu. Ei joululahjaksi mutta joulun aikaan kuitenkin. Ja miksi tarjottimia? Meillä on keittiö alakerrassa ja olohuone yläkerrassa. Tykkään napostella, juoda teetä ym. tv:n edessä, mutta tavaroiden kantaminen on välillä ollut hankalaa. Kunnes tajusin, että on sellainen ikivanha keksintö kuin tarjotin :) Jo on helpompaa *hih*


Pienet voi olla ilot, mutta toisaalta, niin se pitää ollakin! Tunnetun filosofin, Röllin, sanoin:

"Onnellisten jonossa
toiset koittaa etuilla
Onnea saada voi alennuksella
Erikois tarjous on
nyt täällä suunnaton
Kaverinkin voit ostaa muovikorkilla
Onnellisten jonossa
on viisaat sekä herkkiä
ja kaikki kyselevät
onnen tuntomerkkiä
En tiedä miltä näyttää se
tuoksuuko se hyvälle?
Mutta kaikki täällä ovat
onnen perään herkkiä

Tahdon onnenkimpaleen
Ison lohkareen
Sitten pääsin luukulle
josta sanoi mulle ne
"Onni pääsi loppumaan
jo viime viikolla.
Ei tältä luukulta
myydä sulle onnea
mutta ison kapan perunoita saisit halvalla.

Viereisessä jonossa
katkera on tunnelma
Ystäviä ostetaan
muovikorkilla
Mut varastot on tyhjenneet
ystävät on loppuneet
ja seistään jo viimeisellä portilla

Viimeisellä luukulla
oli onnenmuruja
Mut kaikki isot lohkareet
oli viety pois

Murut pussiin keräsin
ja silloin mä huomasin
aika paljon niistäkin
kasaan saada vois
Nyt ymmärrän mä sen
että onnenmurunen
löytyä voi melkein mistä vaan
ne murut täytyy tallettaa
ei lohkareita kukaan saa
ja onnenmurut helppo
on kotiin kuljettaa "


Rölli: Onnellisten jonossa
sävel ja sanat Allu Tuppurainen

Tykkään meidän takasta!

Tässä sähkökatkojen luvattuna aikana en ole voinut kuin myhäillä, miten ihanaa on kun on puulämmitys. Niin että takka ja hella ovat aina käyttökunnossa ja niihin on liiterillinen kuivia puita. Ja että osaamme niitä myös käyttää. Meitä ei sähkökatkokset ainakaan palelluta! Tuo on siis ollut aina hyvin käytännöllinen. Mutta nyt se on myös mielestäni kaunis. Miten voikin olla, että ihan vain pelkkä maalipinta saa niin suuren muutoksen aikaiseksi? Entinen nokeentunut keltainen tiili on nyt vaalea, puhdas ja siisti. Ja takka monta kuutiota pienempi, tai ainakin näyttää siltä. Mustat luukut näyttävät näteiltä ja jo aiemmin takan kolossa ollut peilikin on jotenkin paljon edustavampi? En voi kuin ihmetellä.

Sain pinon itselleni täysin tuntemattomia sisustuslehtiä ja naureskelin itsekseni, miten me olemmekaan yllättävän trendikkäitä! Sen lisäksi että kauden väri on mitä ilmeisemmin valkoinen (ja musta) oli melkein jokaisessa lehdessä jonkun eläimen sarvet seinällä! Miten me olemmekaan osanneet olla niin edelläkävijöitä, kun meillä on noita sarvia ollut seinällä jo useamman vuoden.. ;) *hih* Mutta meidät tuntien täytyy kyllä tunnustaa, että meillä tuo takka on valkoinen vielä silloinkin kun keltatiiliset takat tulevat uudelleen muotiin ja sarvetkin pysyvät seinällä vaikka muoti muuttuisi. Mutta tämä tuskin yllättää kovinkaan monia..


Mutta se tuossa, mistä aivan erityisesti pidän, on takan keskellä, peilin edessä olevalla pienellä tasolla. Se on tuo ylväs peura, joka katsoo sieltä sijaltaan meitä maan matosia. Hän on muutaman vuoden takainen löytö Citymarketista, joulukoristeiden joukosta. Sillä tietystihän tuollainen poron oloinen otus on joulukoriste? Paitsi ei minulle. Tuon patsaan pinta on kuin samettia ja jotenkin tuo eläin on niin arvokkaan oloinen, että kesti pitkään ennenkuin tiesin mihin hänet laittaisin. Tiesin, että paikan pitäisi olla arvokas, mutta olento on niin pieni ja siro, että pöydillä ja hyllyillä hän vain hukkui sinne, vaikka hylly olisi ollut tyhjäkin. Takan maalauksen jälkeen löytyi täydellinen paikka! Sieltä hän katsoo meidän ruokailua, kun syömme riista-aterioitamme. Katsoo, että kunnioitamme metsän antia ja syömme kunnioituksella niitä, jotka ovat meidän vuoksemme kaadettu. Oikeutettua työtä.

Pantahollari

Tuossa ennen häitä tuli myös vähän siivottua, kun taloon tuli yövieraita häiden ajaksi, ja keräilin sitten remontin jäljiltä rojuja pinnoilta pois. Käteen osui vanha imurin letkun pidike. Tuollainen tylsä ja nyt viraton metallihollari. Päähäni välähti idea: tässä on nyt pidike likan joka puolella lojuville pannoille. Kun tuommoisella pikkulikalla voi olla niitä yllättävän paljon, ja toisaalta ei ikinä ainuttakaan silloin kuin tarvittaisiin, sillä ne vaan hukkaantuvat. Ja niille on todella hankala keksiä paikkaa, koska vievät tilaa kohtuuttoman paljon.

Mutta ei enää. Vessan seinän piilossa olevaan koloon on ruuvattu nyt tuo hollari, ja siinä on näiden pantojen paikka. Jo löytyy!

Eihän tuo kaunis ole, mutta ratkaisuna toimiva. Tässä kohtaa se riittää.

Ihan oma kurkku ja muita leivänpäälisiä

Kävin kasvihuoneesta hakemassa tänään tämmöisen. Pikkuisen. Ihan itse kasvatetun kurkun! Tämä on ensimmäinen vuosi kun edes yritän kasvattaa ihan oikeata kasvihuonekurkkua ja heti minut palkitaan tämmöisellä tuloksella? Olen onnessani. Aiemmin olen koittanut kasvattaa vain avomaakurkkuja, sillä niiden pitäisi kai olla hieman helpompia, mutta tulos on aina ollut surkea, käytännössä olematon. Joten olen sitten hylännyt koko kurkunkasvatuksen. Paitsi, että siemeniä tilatessani sorruin jälleen uuteen lajiin, ja tällä kertaa kannatti! Maku on vielä parempi kuin ulkonäkö, joten tätä meillä tulee olemaan myös seuraavina vuosina. Siemenet ostin Hyötykasviyhdistyksestä, mutta lajiketta en muista. Mikäli jotakuta kiinnostaa, etsin lajikkeen nimen varastoistani.


Sen lisäksi että saamme nyt leivän päälle omaa herkkukurkkua, niin vatkasin tänään jääkaappiin myös Omariinia, eli omaa "voimariinia". Sitä pitää itse jo jotenkin niin normaalina, että aina ei edes muista tekevänsä siinäkin kohtaa jotain, mitä ihan joka perheessä ei tehdä. Ei niin, että pitäisikään, kaupasta saa aivan samanveroista, ainakin tällä hetkellä mm. Dellariini on sellaista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Oma sekoitusintoni lähti siitä, kun kyllästyin sekä Oivariinin hintaan että sen tuoteselosteeseen. Totesin - jälleen kerran - että osaan minä itsekin sekoittaa öljyn ja voin - ja sillä tiellä ollaan. Eihän se tosiaankaan vaadi taitoa, mutta joskus sen sekoittaminen rassaa oudosti mieltä. Että muistaa ottaa voit pehmenemään ja sitten vielä muistaa vatkata ja purkittaa seoksen. Pieniä juttuja, mutta joskus melkein ylivoimaisia? Mutta minun pelastukseni tässä kohtaa on se, että meiltä ei hilpaista ohimennen hakemaan yhtä purkkia levitettä. Koko autoa ei kannata käynnistää yhden tavaran vuoksi. Sitten ollaan ennemmin ilman. Tai sitten teen sitä itse. Voita kun lähes aina kaapista kuitenkin löytyy. Ja jälkeenpäin on itsellä hyvä mieli: sain tehtyä taas jotain itse! Vaikka se onkin vain Omariinia.. ;)

Lastenhuoneen päivitystä

Oltiin miehen kanssa tänään saatu aikaiseksi pikkuneidille pieni ylläri, kun tuli hoidosta kotiin: hänen sänkynsä oli muuttunut kerrossängyksi! Aamulla hän oli vielä noussut kuvassa näkyvästä sinisestä sängystä, mutta iltapäivällä sen päälle oli nostettu valkoinen samanlainen ja sinisestä oli poistettu uloin laita. Irroitettu pinnalaita ruuvattiin sängyn päätyyn, jotta siihen voi ripustaa esim. päivän vaatteet iltaisin ja jotain muutakin. Samalla laita tukee koko rakennelmaa. Sängyn alle sopii nyt leikkimään ja sinne mahtui aivan passelisti pieni nukensänky, joka on melkein samanlainen kuin tytön oma sänky. Tuonne ylös kiivetään nyt ainakin toistaiseksi tuota IKEAn hyllykköä pitkin, mutta huone elää nyt vielä jonkin verran. Ainakin tuohon alas tulee vielä verhot, jotta sinne pääsee halutessaan piiloon ja muutenkin leikkimään. Ja etsinnän alla on jokin pieni pöytä tmv mille voi sitten kattaa ruokia ja muita tärkeitä asioita.
Koko iltapäivä menikin sitten kiivetessä "portaikkoa" ylös ja alas ja ihan vain makoillessa uudessa korkeudessa. Yllätys oli siis erittäin onnistunut ja toteutus miellytti kyllä myös vanhempien silmää. Huone avartui valtavasti ja mikä tärkeintä - leikkitilaa tuli paljon lisää!

Johonkin kohtaan tuota samaa huonetta pitäisi sitten vielä sijoitettaa se "pieni projekti" joka vielä autotallissa odottaa, eli se tällä hetkellä vielä punainen pöytä. Siis ihan heti kun vain ehdin käydä siihen pöytään käsiksi. Kovasti sellaista työpöytää jo kaivattaisiin, kun lempipuuhia on piirtäminen ja kirjoittaminen. Joten piakkoin se pitäisi saada työn alle. Ei siinäkään kauan menisi, kun saisi vain aikaiseksi. Tai no - on siinä ehkä vähän hommaa, ihan pikkuisen..Mutta työtä vaikeampi on päättää se, minkä värinen tuosta tulisi. Sänky on sininen ja harmaanvalkoinen, mutta kumpaakaan väriä ei valmiina mistään löydy, sillä sängyt on maalattu pari vuosikymmentä sitten. Punaiseksi tuo ei jää, sillä tuo on joka tapauksessa hiottava. Toivottavasti tallissa olisi valmiiksi joku sopiva maalipytty, niin ei tarvitsisi pohtia mitä väriä ostaisi. Kauppojen värikartat tuovat vain ahdistuksen, kun valikoimaa on ähkyksi asti.

Ja juuri tuli mieleen, että kun tuo pöytä valmistuu, tarvitaan siihen sopiva tuoli! Eihän likalla ole mitään niin korkeaa jakkaraa millä tuon edessä istua. Ei ole ollut tarve hankkia kun ei ole ollut työpöytääkään.. Ja kun sänky on pinnasänky ja pöydässäkin on pinnat, niin etsinnän alle tulee siis pinnatuoli. Onneksi sellaisia on liikkeellä vielä paljon, ja taidan ehkä tietää mistä sellaista kyselläkin.

Maali tekee ihmeitä

Meillä puuhella on emännän unelma. Millään ei ole niin ihana kokata kuin kunnon puilla lämpenevällä hellalla. Koko syksyn, talven ja kevään saan lämmitellä hellan vieressä tuhat rautaa tulella ja nauttia täysin siemauksin kokkaamisesta. Kunnes kelit lämpenevät ja hella lämmittää taloa niin paljon, että kukaan ei enää kestä. Jolloin hella pistetään talviteloille ja on siirryttävä sähköhellan viereen. Ja joka kesä odotan kuin kuuta nousevaa sitä, kun kelit edes vähän viilenee ja pääsee taas tekemään kunnolla ruokaa!  Sähköhellalla tehdään vaan sellaista pikaeinestä, keitetään pottua ja makaronia, pikkuisen soosia toisessa pannussa. Eihän siihen mahdu kunnolla edes kaikki tarvitsemani kattilat tai pannut puhumattakaan siitä että voisi hellankulmalla jotain haudutella..

Tänä syksynä kokkailut alkavat kuitenkin uusissa, vaaleammissa merkeissä: hella saa pintaansa pakkelia ja maalit. Tähän mennessä olen tuota keittiön keskipistettä pitänyt ihan siistinä ja vaaleanakin, kunnes ensi kerros maalia tuli pistettyä päälle. Ja voi hyvä ihme mikä ero! Ja tuossa kuvassa maalia on vasta ensimmäinen ohut kerros. Tuosta tulee ihan uusi hella! Ja vielä sellainen, jota voi sitten rätillä oikeasti pyyhkiä puhtaaksi kun "rapatessa" vähän roiskuu. Ei niin että olisin kovin suttainen kokki, mutta joskus sitä on hieman kiire kun monta pataa on hellalla yhtäaikaa ja on tullut pistettyä vähän liian monta puuta pesään samalla kertaa..

Tuossa on nyt enää vain yksi vika: kun tuota maalattua tiiliosaa nyt katselee, niin täytyy sanoa että tuo huuva täytyy myös maalata, ja tapetit vaihtaa, ja listat hioa ja ja ja ja.. Pikku projektia taas tiedossa ;) Ihanaa!

Ankat, keräily ja niitä rajanvetoja

Minä olen addikti, Ankka-addikti. Näitä on vaan pakko saada. Olen kerännyt näitä jo vuosia, niinkuin kuvasta näkyy, enkä vain osaa lopettaa. Aina tulee uusia, kustantamo kehittää uusia sivusarjoja ja lisää kerättävää.Vaan missä menee raja? Kun minulla on jo melkein kaikki, niin voinko noin vain lopettaa joskus? Pakkohan sitä kai olisi, eihän kukaan oikeasti tee mitään noin monella taskukirjalla tai lehdellä ja jossain vaiheessa tulee jo säilytysmahdollisuuksien rajat vastaan. Mutta mikä on oikea määrä? Lopetanko kun tulee numero 400, vai 500.. entä erikoisnumerot? Koska minulla on "kaikki"? Yritän perustella keräilyäni ties millä verukkeilla: "muutkin keräävät hulluja juttuja", "tällä rahalla toiset polttavat tupakkaa", jne. Mutta onko tähän mitään perusteita, onko edes turha keksiä mitään verukkeita?

Naurettavinta tässä on se, että minä "muistan" kaikki lukemani jutut. Voin ostaa uuden ankan katselemalla sivuja, sillä muistan kyllä onko minulla jo kyseinen juttu hyllyssäni vai ei. Mutta voi sitä tärkeiden juttujen määrää mikä päässäni EI pysy! Näinkö siis minä priorisoin ajatuksiani? Että ankkatarinat pysyvät mielessäni, mutta oikeasti elämässä tärkeät asiat eivät pysy? Ja kun laiton näitä "kirjojani" uuteen hyllyynsä sain "kä-kääk"-reaktion huomatessani, että yksi on hukassa! Niinkuin se olisi tärkeäkin asia. Mutta kun se on Ankka. *voi nolo!*

Toisaalta, minä tosiaan iloitsen jokaisesta ankastani. Luen niitä uudelleen, vaikka tarinat muistankin. Niitä lukiessani suljen ulkopuolelle kaiken muun ja elän Ankkalinnassa. Halutessani voin lukea koko tuplataskarin kerralla tajuamatta ulkomaailmasta mitään. Ei luonnollisestikaan pelkästään positiivinen asia, mutta toisaalta välillä on aika hienoa päästä matkalle mielikuvitusmaailmaan vaikka oma mittari lähenteleekin jo keski-ikää. Ei ole aikuisen ihmisen elämä aina niin auvoista, etteikö pieni hetki ihan muissa maisemissa tekisi terää, vaikka se olisikin sitten vain matka oman mielikuvitusmaailman sisällä. Toiset joogaa, meditoi tai tekee muita harjoituksia, minä pakenen Ankkalinnaan :) Se kai sallittaneen?

Jos joku on keksinyt ratkaisun siihen, milloin tai mihin keräily on hyvä lopettaa, saa kyllä vinkkejä antaa. Vaikka tuo toinen hamsteri on tämänkin pakkomielteen suhteen ollut hyvin ymmärtäväinen, niin rajansa varmaan silläkin. Ja varmaankin sitä omaa muistikapasiteettiakin voisi vapauttaa hieman oleellisempiin asioihin, vaikka olenkin ulkoistanut osan muististani pieneen kävelevään muistitikkuuni :)

päivän turhatieto: Aku Ankan taskukirjoja on tähän mennessä ilmestynyt 375kpl, erikoisnumeroita 11kpl ja teemanumeroita 25kpl (taskaritietokanta)

Projekteja ja rajanvetoja

Tässä talossa tuntuu nyt olevan jos jonkinlaista projektia käynnissä. Sen lisäksi, että tällä vähän remontoidaan, niin samaan syssyyn pistetään sitten vähän jokaista huonetta uusiksi. Asukkaat vaihtavat huoneita ja huonekalut sitten samaten. Yläkerrasta alakertaan ja välillä ulkorakennukseen asti. Ja projekti ei kun leviää ja tarttuu kuin pahin syysflunssa. Joka ainoasta huoneesta löytyy vähän jotain laitettavaa. Kaikki paikat ovat täynnä kasseja, pusseja, nyssyköitä ja laatikoita. Ja jokainen kätkö käydään läpi ja aarteet arvioidaan.

Me olemme pikkuisen hamstereita. Kumpikaan ei kerää ihan samoja tavaroita kuin toinen, mutta eipä ole varaa sanoa toisen hamstrauksista, kun on itsellä oma jemma kaapissa. Mutta kun niitä kaikkia voi tarvita joskus. Tai sitten ei. Nyt on koitettua löytää hieman järkeä pahimpiin hamstrauksiin. Että ihan kaikkea ei olisi aivan pakko säästää. Tilannetta hankaloittaa se, että kun molemmat on pikkuisen tuohon käsityöläisyyteen kallellaan ja kaikenlaisia vuosikausia marinoituja tavaroita oikeasti välillä jalostuu jos miten hienoiksi käyttöesineiksi, niin poisheittämisen kynnys on korkealla. Kun sanonta "tätä voi joskus tarvita" on oikeasti tullut todistetuksi moneen kertaan.

Mutta sitten sen rajan vetämisen kanssa. Minulla on tapana säilyttää kaikenlaisia pahvilaatikoita, kauniita kasseja, pakkausmateriaaleja, nyörejä ja muita postitus- ja lahjapakkaamiseen tarvittavia tavaroita. Niitä tarvitaan ja niitä käytetään. Kankaistakin tulee käytettyä välillä niitä kaikkein kamalimpiakin. Ellei muuhun niin vaikka naamiasvaatteisiin tai maalaussuojaksi. Samaten hamstraan kaikenlaista mistä voisi askarrella jotain tai tehdä vaikka kortteja. Nämä kaikki mahtuvat vielä suht pieneen tilaan. Hieman enemmän tilaa vievät minun "tämän pistän ihan kohta myyntiin"-tavarat, joita oikeasti on tällä hetkellä liikaa, mutta myyminen tuntuu jotenkin just nyt hirmu raskaalta ja työläältä...

Mutta sitten - kun meillä on huonekalujakin vähintäin yhden kaksion verran varastossa. Nyt ne ovat remontin alla vielä lisääntyneet yhden sohvakaluston verran. Mutta kun niitäkin voi tarvita, jos vaikka pitää äkkiä kalustaa joku asunto jossain, tai lainata jollekin, tai tarjota isommille neidelle hätämajoitusta tai lisähuonekaluja. Tai tulee pitkäaikaisvieraita. *huoh* Ne ovat jo kertakaikkiaan liikaa. Ja silti - tänään kannoin kotiin ihanan, vanhan, kertakaikkista kunnostusta vaativan pienen laatikollisen pöydän. Jälleen yksi projekti lisää. Huonekalujen läjässä odottaa jo aikaa parempaa kaksi ihanaa vanhaa 50-luvun nojatuolia, joista toinen on jo puuosille asti purettu odottamassa uusia kuoria. Ja niille on ruokasalin nurkassa paikkakin jo valmiina. Mutta kun niiden laittaminen vaatisi hieman aikaa ja rahaa, ja koko talo on jo valmiiksi hyrskyn myrskyn remontin ja muun sortteeraamisen keskellä. Että kyseisiä aineksia, eli sen enempää aikaa kuin rahaakaan ei ylimääräisiin ole. Ja sitten kannan yhden "ihanan" projektin taloon lisää. *huoh*

No - onhan tässä tietysti muutakin projektia kuin tämä talo. Olen tuon toisen, aikaste ihanan hamsterin kanssa menossa alkusyksystä naimisiin ja kuten kuvaan kuuluu, täytyy siihenkin kaikki pyrkiä tekemään itse. Tietysti! Mutta äkkiähän sitä nyt parissa kuukaudessa pistetään pystyyn sadan hengen häät - vai mitä? Ja on tässä ennenkin järjetetty jos jonkinlaisia kekkereitä. Kuukausi ennen häitä isännöidään pikkuisia musiikkifestareita ja sitten niiden ja häiden välissä tuo toinen hamsteri käy hiukan maailmalla kilpailemassa maailmanmestaruuksista samalla kun minä aloitan projektiluontoisen (luonnollisesti!) työn. Onneksi ei olla pahasti stressaavia luonteita! Eikä odoteta niistä häistäkään mitään kiiltokuva-juhlia. Pikemminkin toivotaan että kaikilla olisi kotoisa olo ja rento meininki. Niin että jälkikäteen vaan laulellaan niinkuin Putte Possun syntymäpäivien jälkeen että: "ja siellä kaikilla oli niin mukaavaa..".


Siitä ihanasta pikkupöydästä laitan projektikuvia kun sen kimppuun pääsen. Tähän loppuun lisään kuvan tapetista, joka aloitti koko tämän aina vain laajenevan projektin. Kun tämä nyt vaan oli meidän mielestämme niin ihana. Tapetti on Komarin yhdessä National Geographyn kanssa suunnittelema tapetti, jonka nimi on Merian. Nimi viittaa luonnontieteilijään ja kuvittajaan Maria Sibylla Merianiin (1647-1717), joka tutki kasveja ja hyönteisiä erityisesti Surinamilla* ja teki niistä aivan käsittämättömän upeita maalauksia. Hänen tarkat havaintonsa ja dokumentointinsa perhosen muodonvaihdoksesta saivat sen aikaiset ihmiset käsittämään, että ötökät eivät olleetkaan pirun mullasta synnyttämiä. Mutta vaikka tapetti on huikean upea, eihän sen kanssa sitten sopinut yhteen kertakaikkisesti mikään entinen, joten siitä se sitten lähti, lumipalloefekti. Kaunista tästä nyt tulee, joskus, kun projekti ehkä kenties joskus loppuu. Sitä odotellessa..

*päivän turhatieto: Surinamilla eli vielä 8000 vuotta sitten jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum), joka oli  norsun kokoinen, yli kuusi metriä pitkä ja painoi jopa seitsemän tonnia!