Prinsessan pipo

Likalle jäi edellinen, söpö harmaa velourpipo jo vähän knaftiksi. Aina oli joko niska tai otsa paljaana, riippuen mihin suuntaan kiskoi. No koska pipo oli muuten sekä äidin että tyttären suosikki, piti tehdä uusi samanlainen.
Ei tuo ole sinnepäinkään, mutta on siinä ehkä jotain samaa - ehkä..? Vaaleanpunaista velouria trikoovuorilla ja kuva kirjailtu ompelukoneella rumasti ja hätäisesti. Tyttö kuitenkin tykkää joten muulla tuskin on niin väliäkään :)

Myrskyn jälkeen

Tapaninpäivän myrsky jätti jälkensä tähänkin pihaan. Pihasta kaatui kolme suurta mäntyä, mutta meillä oli onnea eikä mikään kaatunut pahasti. Tien poskesta kaatui suuren suuri mänty, suoraan sähkölinjojen suuntaisesti, eikä vienyt mitään mukanaan. Paitsi nyt tietysti sitten alle jääneitä pikkuruisia puita, mutta niitä en laske. Kaksi muuta mäntyä kaatuivat metsään päin, joten niistäkin aiheutuneet harmit jäivät pieniksi.

Ja sitten meillä oli suunnattomasti onnea! Talon, ulkorakennuksen, kaivon ja kellarin ympäröimän alueen keskellä on ollut kaksi komeaa mäntyä vieri vieressä. Nekin keikkuivat tuulessa valtavasti, toiselta meni latva ja oksia lenteli mihin sattui, mutta ne eivät kaatuneet myrskyssä. Onneksi! Siinä olisi meinaan ollut talo juuri tulilinjalla! No tänään kun mies kävi tarkastamassa "tiluksia" huomasi hän, että molemmilla niistä männyistä oli juuret aivan höllällä! Eli seuraava myrsky olisi kaatanut kummatkin.

Emme jääneet odottamaan sitä, vaan siellä ne nyt pötköttävät vieretysten. Kaadettuna siihen ainoaan suuntaan pihalla, jossa eivät saaneet tuhoa aikaiseksi. Ja tarkastuksessa selvisi myös, että tukkipuuta tulee varmaan lisääkin, sillä pari muutakin on samaisessa tilassa. Niillä ei onneksi ole aivan niin kiire, sillä ne eivät uhkaa asuintaloa, vain ulkorakennuksia.

Puiden lisäksi talon katolta lähti reunapelti, mutta se säilyi onneksi suht siistinä, joten ihana ukko sai naputeltua sen takaisin paikalleen. Ettei tuuli pääse katon väliin repimään kattoa kokonaan pois.

Aikamoinen myrsky kyllä oli. Ei ollut ihmisen paikka pihalla pahimpaan aikaan, sellaisella voimalla tavarat pihalla lenteli ja puut heiluivat. Meillä oli onnea kun vahingot olivat näin pieniä ja kaikki ihan vain maallisia. Pahemminkin kävi joillekin. Onneksi ei omassa lähipiirissä, mutta pistää se silti miettimään.. surullista.

Lisää pieniä muistamisia

Tämmöiset heijastimet syntyi heijastinnauhasta virkkaamalla. Pohjana musta huopalevy ja kiinnittimenä timanttikantainen haaranasta. Takana hakaneula, kun ei sitte kiireessä enää löytynyt rintaneulapohjia. Tietysti JOS olisi ollut hieman parempaan aikaan liikkeellä niin varmasti olisikin. Mutta tämä vuosi on ollut kaikenkaikkiaan niin nurinkurinen, outo, raskas ja mullistava että tänä vuonna nyt näin. Ehkä ensi vuosi voisi olla hieman tapahtumaköyhempi?

Joulumuistamisia

Tämmöisiä sain sitten aikaiseksi kun hätäpäissäni mietin viemisiä päiväkodin tädeille. Näiden tekemiseen iskee himo, joten en suosittele kokeilemista kenellekään ;)

Pientä harrastetta

Projekti akvaario on edennyt siihen pisteeseen, että altaassa on kaloja ja kaikki hiljalleen kohdallaan. Pientä hienosäätöä on tietysti, mutta se on vähän niinkuin omakotitalo pienoiskoossa: aina löytyy jotain pientä laitettavaa ja kun toisesta päästä saa valmiiksi pitääkin jo ryhtyä toisesta päästä korjaamaan. Tai sitten haluaa ihan muuten vaan vähän vaihtaa sisustusta. Onneksi se on tuollaisen purkin sisustaminen hippasen halvempaa kuin koko kodin laittaminen.

 Allas seisoo nyt tuollaisilla törpöillä metallijaloilla, mutta ne ainakin kestää tuon altaan painon. Ihan  mitä tahansa kaappia tuon alle ei kuitenkaan olisi voinut laittaa. Tuossa kuvassa näkyy pieni poikashäkki tuolla takaseinällä, jossa asustaa tällä hetkellä viisi Cynotilapia Afran poikasta. Tosin pääsevät sieltä juuri pois ja suurin osa niistä toivottavasti jo muiden joukossa selviää.

Altaasta on valaistuna vain toinen pää, sillä kalat eivät oikeastaan valoa tarvitsekaan, pitävät enemmän pimeästä. Mutta itselle on kivampi että näkee joskus jotain ja kasvit voivat paremmin kun on vähän valaistusta. Tuolla pimeässä päässä on sitten kaikki tekniikka, niin silläkin tavalla tuo on hyvä ratkaisu. Ei näy kaikki letkut ja putket niin paljoa.

Kalastona tuolla on nyt siis niitä Cynotilapioita, eli niitä joiden uros on komean sinikeltainen - ja todellinen pomo (näkyy tuossakin kuvassa pikkuisen). Sitten siellä uiskentelee Labidochromis caeruleuksia, eli sinihuuliahvenia. Nimestään huolimatta ne ovat  noita keltaisia, joita on monen kokoisia tuolla. Poikivat ahkeraan, mutta onneksi jokaisesta poikueesta selviää vain harva elossa. Muuten tulisi ylikansoitus alta aikayksiköiden. Ovat muuten sekä Cynotilapiat että Labidochromikset suuhautojia, mikä tarkoittaa sitä, että naaras ottaa mätimunat suuhunsa ja hautoo niitä siellä siihen asti kunnes poikaset kuoriutuvat. Ja itseasiassa pidempäänkin. En ole oikein varma miten pitkään poikaset suussa ovat, mutta ilmeisesti niin kauan kun sinne mahtuvat. Ihan loppuvaiheessa on hauska kurkistella naaraan suuhun, kun sieltä kurkistelee uteliaat pienet silmäparit takaisin!

Uutena tulokkaana altaassa on muuten kaksi Aulonocara jacobfeibergiä, eli keijukeisariahvenia, joista en vielä osaa sanoa onko uroksia vai naaraita. Pitäisi kyllä saada selville, sillä tarkoitus olisi hankkia niitä lisää, mutta uroksia tuon kokoisessa altaassa saisi ehdottomasti olla vain yksi. Kaksi urosta tappelisivat kunnes toinen heittäisi henkensä. Komea tuostakin sitten tulee. Sellainen minulla joskus olikin (kuvassa), mutta sille kävi huonosti. Sen jälkeen kun oli ensin itse kiusannut hengiltä pari naarasta.. Nyt on tarkoitus saada aikaiseksi sellainen haaremi, että on niin monta naarasta sillä yhdellä keisarilla ettei ole liikaa kiusaamispaineetta yhdellä. Voivat sitten naiset vaihdella vuoroa kun alkaa ukko ärsyttämään.  Hyvä ajatus vai mitä!

Ja melkein unohdin altaan monnit! Siis ne tuppaavat unohtumaan, kun niitä niin harvoin näkee. Tykkäävät pysytellä piilossa. Synodontis (kuvassa) tulee kyllä ruoka-aikoina esille, jos odottaa liikkumatta hänen saapumistaa. Tavallinen partaimumonni hoitaa hommiaan jossain piilossa eikä oikeastaan näy muuta kuin öisin. Tunnollinen kalojenhoitaja laskee kalansa päivittäin, mutta se on kyllä minulta jäänyt tekemättä. Ihan jo siksi, että poikaset piilouvat niin tehokkasti ja toisaalta liikkuvat vilkkaasti että niiden laskeminen olisi jo aivan mahdotonta. Ja sitten on nämä monnit. Voisi mennä viikkokin ennenkuin tajuaisin että ovat poissa. Partamonnia kaipaisin tosin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Niin harvoin sitä ahkeraa työläistä näkyy.

Ja sitten sellainen oma "leluni". Altaan "kuuvalo". Pieni sininen led-lamppu, joka palaa aamuisin ja myöhään illalla kun päivävalo on poissa päältä. Olen oikein kunnollisista valoista haaveillut vuosia, sellaisista joissa olisi aamurusko, päivänpaiste, iltarusko jo öinen kuu. Mutta sellainen valokansiviritelmä maksaisi niin monia satoja euroja, että en oikein ole saanut perusteltua itselleni miksi tuhlaisin moisia summia akvaarion valoihin. Nyt sijoitin 20€ tuohon lamppuun ja olen siihen aivan tyytyväinen. Riittää minulle. Kalat siitä tuskin mitään ymmärtävätkään.

Joulunodotusta?

 

Tämän talven ensimmäiset joulutortut. Joulunodotus on hieman myöhässä, en millään meinaa ymmärtää että jouluun on enää 26 päivää. Alle kuukausi! On niin pimeätä ja mustaa. Tai siis itseasiassa vihreätä? Kas kun ei vielä tarvitse ruohoakin leikata..

Mutta tästä se kuitenkin lähtee. Kohta glögiä!

Pientä harrastuksenkaltaista

Ala-asteen lopulla, pitkän kinuamisen jälkeen, sain vanhemmiltani akvaarion. Niin pienen, ettei sellaisia edes tehdä enää. Mutta ihan oikean, lasisen kehysakvaarion, joka veti sisäänsä hurjat 12 litraa vettä! Siitä se sitten lähti - akvaarioharrastus. Altaita on ollut sen jälkeen oikeastaan aina. Uskosti olen muuttanut lasilaatikot jokaiseen kotiini ja välillä niitä on ollut enemmänkin kuin yksi. Mutta ainakin se yksi. Ja aina olen haaveillut, että sitten kun olen iso, niin mulla on myös iso akvaario. Sellainen, mihin mahtuu ihan oikeasti kalankokoisia kaloja.

Onhan minulla komeita kaloja nyttenkin, Malawi-järven ahvenia. Mutta allas on niille aivan liian pieni ja kaloja omasta mielestäni myös vähän. Samoin lajeja. Mutta on nuo jo kotona olevat kuitenkin ihania. Kuten nyt esimerkiksi ystäväni Cynotilapia Afra (jalo reef) - uros, (parempaa nimeä saa ehdottaa!). Komea ja ärhäkkä komentelija. Hän tarvitsee kuitenkin  isomman haaremin, mikäli vapaaehtoisia naisia jostain hommaan löytyy. Ja muutenkin värikäs seura olisi ainakin emännän mielestä muutenkin mukavaa.

Eteisessä se nyt odottaa, isompi allas, johon mahtuisi ainakin yksi viiden vanha. Suorin vartaloin :) Vielä tuo on mallia projekti, mutta eipä tuon kuntoonsaattamisessa kovin kauaa pitäisi mennä. Vähän pitää sisustusta liimailla paikalleen, samoin suodatinta, mutta sitten kipataan pienemmästä altaasta kalat kavereineen uuteen kotiin! Tätä suurempaa tuskin tähän talouteen koskaan tulen saamaan, mutta luulen, että olen tässä kohtaa aivan kylläinen. Katsotaan sitten jos vaikka joskus vuosien päästä olisi mahdollista laittaa joku pienempi kuplimaan johonkin toiseen huoneennurkkaan. Mutta sitten joskus..

Hankintoja

Tässä on taas tullut vähän törsättyä. Löysin mielenkiintoisen kotimaisen nettikaupan, jossa myydään melkein mitä tahansa, viimeistelynaulaimesta vitamiineihin ja kiekonheittimestä kissanruokiin. Ja sellaisella järkevällä hinnalla, luulisin, ehkä. Minä eksyin tuonne putiikkiin etsiessäni - yllätys yllätys - leivontaan liittyviä tarvikkeita. Olin hyvin yllättynyt kun tämmöisestä sekatavaranettipuljusta löytyi etsimiäni tavaroita huomattavasti ulkomaisia suuryrityksiä halvemmalla. Mutta asia ei minua lainkaan haitannut, mieluummin niin. Joten pikkuisen shoppailin, ihan vähän vain.. Kärkkäiseltä tulleessa paketissa saapui:

 

koristelutyövälinesetti 

ruskeaa sokerimassaa
kukkanaulasetti 

kukkamuottisetti ja
reunapursotusten ym. merkitsijä

niin ja kakkualusta, joka jäi kuvasta.

 Neljä ensimmäistä ja viimeinen on tarvehankintaisia (näin itselleni uskottelen), sillä ajatuksenani on käyttää niitä tulevassa tilaustyössä, johon teen muun lisäksi petit fours'eja. Tuo reunasymmetrianvarmistaja on sellainen, jota en tiedä tarvitsenko ikinä, mutta kun halvalla sai.. Tai siis itseni tuntien tuollainen symmetrian varmistaja on ihana sitten jos sitä tarvitsen, joten hyvähän se on olla laatikossa valmiina :)



Noh, sitten piti käydä lankakaupassa, kun suunnitteilla on lähteä lentoon ja siellähän on kätevä olla kudin mukana niin että aika kuluu joutuisaan. Piti siis löytää bambuiset pyöröpuikot. Kävelin paikalliseen pikkuiseen lankaliikkeeseen ihmettelemään tarjontaa. Siellä oli sitten pöydällä esillä koivuisia, KnitPron puikkoja, joihin saa irroitettavat kaapelit. Näitä mä olen suunnitellut jo pidemmän aikaa. Mutta kun ovat olleet niin arvokkaita, varsinkin kun aluksi niitä myytiin pitkälti vain setteinä.
Ja nyt minä sorruin. Ostin aloituspaketin itselleni: kolme kaapelia 80cm, 60cm ja 40cm (niihin tulee mukana päät) sekä kahdet puikot, kahdeksikot ja neloset. Näillä sitten pääsee mukavasti (ehkä) alkuun.

Että tuli sitten tuhlattua. Olisihan mulla ollut puikkoja kassi kaupalla. Mutta ei tietenkään tuommoisia puikkoja, irroitettavat kaapelit ja kaikkea.. Mutta ehkä harrastus saa vähän maksaa.. saahan?

Imetyksestä, sen opettamisesta ja tukemisesta

*VAROITUS! Tämä on purkaus, vastuu herneiden nenään vetämisestä siirtyy tässä vaiheessa lukijalle!*

Vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Imetys on jonkin verran esillä mediassa, tosin tietysti vain vähän. Ylen ykkösen aamu-televisiossa oli ihan hyvä pätkä imetyksen tärkeydestä. Paikalla oli myös sosiaali- ja terveysministeriön edustaja. Valtiovaltakin on sitä mieltä, että imetykseen pitäisi tukea ja kannustaa ja siitä pitäisi saada ohjeita ja opastuksia. Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut imeväisen ja pikkulapsen ruokintaa koskevasta tiedotusaineistosta asetuksen 16. huhtikuuta 2010 ja Asetus tuli voimaan 1. toukokuuta 2010. Mutta mitä tämä asetus muutti. STM peräänkuulutti mm. seuraavia asioita:

• Imeväisten ja pikkulasten ruokinnasta annettavien tietojen on oltava tosiasioihin perustuvia ja ravitsemussuositusten mukaisia.
• Perheille annettavien ohjeiden tulee kannustaa imetykseen ja tukea lapsen monipuolista ruokavaliota. Ohjeistuksen pitää sisältää tietoa myös äidinmaidonkorvikkeen ja vieroitusvalmisteiden tarpeettomaan käyttöön liittyvistä terveysriskeistä.
• Neuvoloissa tuetaan lapsen kasvua ja kehitystä. Terveydenhuollon henkilöstöllä on tärkeä rooli perheiden ravitsemusohjauksessa. Neuvoloista on saatavilla pikkulasten ruokintaa koskevaa aineistoa.

Ja sitten elävä esimerkki Turusta, jossa ammatikorkekoulu kouluttaa terveydenhoitajia neuvoloihin sekä kätilöitä. Koulussa ei perusopetukseen kuulu lainkaan minkäänlaista imetyskoulutusta. No - sitä sattuu ja raamit on tiukat. Mutta mikä selittää sen, että koulu, joka valmentaa tulevia neuvolantätejä sekä kätilöitä ei anna mahdollisuutta valita imetyskoulutusta edes vapaavalintaisena kurssina? Kurssile on mahdollista päästä maksusta, sitten kun on jo työelämässä?! Kaikenkaikiaan Suomessa vain 32% äitiys- ja lastenneuvolan terveydenhoitajista on saanut peruskoulutuksen imetyksestä eli WHO:n 18h imetysohjaajakoulutuksen. Lääkäreiden koulutukseen ei kuulu imetystä käytännössä ollenkaan.

Siis anteeksi mitä! STM hienosti kertoi, että neuvolassa tuetaan lapsen kasvua ja kehitystä ja annetaan tukea imetykseen. Mutta miten vastavalmistunut terveydenhoitaja voi tukea imetystä, jos hän ei siitä mitään tiedä?! Suomessa virallinen suositus täysimetykseen on 6kk. Suomalaisista äideistä tähän pääsee 1% Ja miksiköhän. Lainaus eräältä nettisivulta, esikoistaan odottavalta äidiltä: 
" Synnytysvalmennuksessa meillä oli "imetystunti". Luulimme saavamme sieltä neuvoja imetykseen, mutta emme saaneet :( Kätilö korosti kovasti sitä, että ei tarvitse imettää eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä, jos ei imetä. Sitten laitettiin kiertämään erilaisia tuttipulloja jne. Imetyksestä ja mahdollisista imetysongelmista ei puhuttu. Rintatulehduksesta kyllä mainittiin, ei muuta. Mitenkähän on tuolla synnytysosastolla? Saanko opastusta sieltäkään? Meillä ei ole lähipiirissä tuoreita äitejä - ja oma äitini ja anoppi ovat hoitaneet vauvansa 70-luvulla. Mistä siis neuvoja? "
Ja tuokin tuleva äiti kovasti olisi halunnut imettää. Miten hänenkin mahtoi käydä? Surullista, hyvin hyvin surullista.

Esimerkki, jonka lainaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) asettamaa asiantuntijaryhmän julkaisemasta ensimmäisestä kansallisesta ohjelmasta imetyksen edistämiseksi: "Imetyksen edistäminen Suomessa - toimintaohjelma 2009-2012".

Helsinkiläisessä Oulunkylän neuvolassa on imetyksen tukemiseen
kiinnitetty huomiota vuodesta 1996 lähtien. Neuvolan kaikki terveydenhoitajat
ovat saaneet imetysohjaajakoulutuksen ja yhdellä terveydenhoitajista
on imetysohjaajakouluttajan pätevyys. Henkilökuntaa on
kannustettu osallistumaan imetysohjaajakouluttajien verkoston järjestämiin
koulutuksiin. Imetysongelmia on neuvolassa ratkottu yhdessä asiakkaan
kanssa vastaanottotilanteissa: mukana on ollut vauvaperhe, heitä
ohjaava terveydenhoitaja ja imetysohjaajakouluttajan koulutuksen saanut
terveydenhoitaja. Terveydenhoitajat ovat itse pitäneet imetystilastoa
alueen vauvoista vuodesta 1996 lähtien. Kerran vuodessa on kerätty tiedot
lasten neuvolapapereista täysimetyksen kestosta, kiinteän ruoan aloittamisiästä,
kokonaisimetysajasta ja äidinmaidonkorvikkeen aloitusiästä.
Vuonna 2009 yli puolet neuvolan asiakkaana olevista 4-6 kuukauden ikäisistä
vauvoista on täysimetettyjä ja vuonna 2007 syntyneistä 20-25 % täysimetettiin
puolivuotiaaksi.

Mitä tuosta lainauksesta voisi oppia? Ehkä sen, että mikäli terveydenhoitohenkilökunta olisi koulutettua ja imetysmyönteistä, päästäisiin sillä nousemaan tuolta 1% imetysluvusta aivan johonkin muuhun! Ja silti, tästä ei saa puhua. Jopa Lastenlääkäriyhdistyksenkin mielestä täysimetyssuosituksen pidentäminen on turhaa, koska imettävät äidit eivät siihen kuitenkaan yllä ja pahoittavat mielensä tavoitteista, joita eivät saavuta. Siis koska aikuiset ihmiset pahoittavat mielensä siitä, että eivät yllä johonkin tavoitteeseen, niin ei sitä sitten kannata tavoitella kenekään? Jos koko yhteiskunta toimisi tuolla periaatteella, niin mihin me oikein joutuisimme?!


HUOH!

Revontulia

Vaikka tämä onkin "vain" Suomen mainos, ajattelin silti jakaa täällä. On se meinaan kauniisti kuvattu. Ja upea aihe!

Hörhökuplani säröilee

Pieni pala tavallisten ihmisten elämää on taas päässyt tunkeutumaan minun omaan, suojaisaan hörhökuplaani, ja olen hieman tolaltani. Tällä kertaa koskien YLEn uutisoimaa juttua pikkulasten syömistä purkkiruuista. Siis kun täällä minun kuplani sisällä purkkiruuat ovat niiden äitien hätävara, jotka eivät aina ehdi tehdä lapselleen ruokaa, käyvät koko perheenä paljon reissamassa tai muiden syömässä ruuassa on välillä jotain pienelle sopimatonta. En ole osannut ajatellakaan, että joku käyttäisi noita purkkiruokia lapsen pääasiallisena, ainoana ravinnonlähteenä?! Siis kotonakin, jossa jääkaapissa olisi varmastikin muutakin ruokaa, olettaen että perheessä asuu joku muukin kuin vain se vauva - edes siis sen pienen äiti. Kai äiti sentään syö jotain, joskus?

Huoh! Olen jotenkin niin totaalisen hämmentynyt, ja tunnen toisaalta itseni myös hieman tyhmäksi. Ja myös pikkuisen kiukkuiseksi. Millaisessa maailmassa me oikein elämme, kun markkinavoimat pystyvät noin totaalisesti lyömään itsensä läpi, että pienten lasten äidit ja isät pitävät itsestään selvänä että lapsi syö purkkiruokaa. Ettei käy edes mielessä jokin muu. Myyntimies sanoo "Muksu - vain parasta lapsellesi", ja vanhemmat uskovat? Vai miten tämä oikein menee. Ei kai kukaan myyntimiestä vaikka autotarvikkeiden tai makkaran ostossa usko aivan sinisillä silmillä. Varmasti käy mielessä, että ehkä tämä ei olisikaan se kaikkein paras vaihtoehto ja pitäisikös katsoa jotain muuta. Mutta kun mainosmies sanoo, että purkkiruoka on parasta lapsellesi, niin tottahan toki se on?! "Steriiliä, tasapainotettua ja sisältää kaiken mitä lapsesi tarvitsee." Olet siis parempi vanhempi kun ostat purkkiruokaa kuin että antaisit saman ruuan ei-purkitettuna? Tai siis joku tämmöinen ajatuskulku minulle tulee mieleen. Totuutta en tiedä. Toivoisin kyllä kuulevani jotain katsantokantoja. Lastenruokayritykset kun eivät ole kuitenkaan mitään hyväntekeväisyyslaitoksia, vaan yrityksiä. Aivan samanlaista tuottoon pyrkivää bisnestä kuin ihan mikä tahansa. Ja mistäköhän rahat vaikka niihin neuvolan esitteiden sponsorointeihin tulee? No tietysti niiltä vanhemmilta jotka sitten ostavat niitä purkkeja "joita neuvolastakin suositeltiin" vaikka siis se neuvolasta saatu esite on firman mainos, ei neuvolan ohje.


Onko todella niin, ettei tule edes mieleen, että ne purkit ovat einestä siinä missä se mikropitsakin. Ei nyt tietenkään sisällöltään täysin identtisiä, mutta einestä silti. Onko markkinointikoneisto onnistunut tehtävässään niin hyvin, että ihmiset oikeasti kuvittelevat antavansa lapsellensa sitä kaikkein parasta käyttäessään purkkiruokia? Vai mikä minulta nyt menee ohi? Harvassa kun kuitenkaan on ne ihmiset jotka ehdoin tahdoin lapsellensa huonoa haluaisivat. Onko epävarmuus omia ruuanlaittotaitojaan kohtaan niin suuri vai miksi kuvitellaan, että se mössö, mistä moni äiti itsekin sanoo ettei söisi kun jo haiseekin niin pahalle, on kuitenkin parempaa lapselle, kuin äidin itse valmistama ruoka? Onko ilmiössä jotain samaa, kuin että annetaan maitoa mieluummin pullosta kuin tissistä, kun pullosta näkee miten paljon lapsi syö ja purkin kyljestä näkee mitä syö.. Eli kun kaikki on jonkun virallisen instanssi laskemaa, se on automaattisesti parempaa kuin mitä itse pystyisi tuottamaan. Vaikka näinhän se ei kuitenkaan ole. Kehitysmaissakin äidinmaito on pääasiassa parempilaatuista kuin korvike. Ja samaan tapaan - kyllä se tuore porkkana tai peruna sisältää paljon enemmän vitamiineja ja hivenaineita kuin sama tavara purkista. Siihen on syynsä, miksi niihin purkkeihin on lisätty niitä vitamiineja, ei siksi että ne olisi sitten parempaa ruokaa lapsellesi, vaan siksi, että valmistettaessa niistä häviää pääasiassa kaikki mitä niissä alunperin oli. Ja se lisäys mainitaan siinä kyljessä mainosmielessä..


Jotenkin näistä tulee niin surullinen olo. Ihmettelen, miksi ihmiset eivät kyseenalaista lapsiin liittyviä asioita. Tai ainakin tuntuu siltä, että autoa tai televisiota ostettaessa kyllä vertaillaan ties mitä, tehdään kyselyjä ja otetaan selvää, mutta näin herkässä asiassa ei luoteta omiin vaistoihin sen vertaa että otettaisiin asioista selvää. Jos lähipiirissä joku syöttää purkkiruokaa, niin sitten tehdään niin myös oman lapsen kanssa "koska kaikkihan näin tekee". Ja sama jatkuu ystävältä toiselle. Kukaan ei kyseenalaista tai mieti miksi pitäisi syöttää pienimmälle purkkiruokaa, ja kun tässähän lukee että "parasta lapsellesi..". Maksetaan valtavia summia korvikkeista, kertakäyttövaipoista ja vauvan/lapsenruokapurkeista, vaikka sillä summalla voisi ostaa ihan koko perheelle pikkuisen parempaa ruokaa.

Ehkä minulta on mennyt joku hyvin oleellinen pointti nyt ohi. Toivon niin. Nämä kun taas jälleen kerran ovat niitä asioita joista ei edes saisi puhua, ettei syyllistä ketään. Vähän niinkuin imetysasiatkin. Kun on erilaisia perheitä ja erilaisia tilanteita. Sitä en vain käsitä, että miksi ei saisi kertoa että jossain lapsiin liittyvässä asiassa on joku juttu pikkuisen pielessä. Ymmärrän kyllä, että äitiys ja isyys on herkkä asia, mutta.. aika moni halusi tietää, että influenssarokotteeseen liittyikin riski sairastua vakavasti. Vaikka siis olikin rokottanut lapsensa. Vaikka olisikin ruokkinut lapsensa pullolla ja purkista, niin eikö sitä haluaisi tietää jos siihen liittyisi jotain riskejä. Vai onko vain parempi pistää pää puskaan, ettei kukaan vain syyllistyisi tai kenellekään tulisi paha mieli? Miten mikään ikinä muuttuisi paremmaksi, jos mitään ei kyseenalaistettaisi tai edes tutkittaisi. Millainen maailma olisi, jos markkinamiesten annettaisi temmeltää täysin vapaasti. Kuinkakohan monessa maassa löytyisi sen jälkeen vaikkapa melamiinia maidosta tmv, kun vain raha ratkaisisi?

Syksyn tullessa

Viikonloppu meni pihahommissa. Keli oli mitä täydellisin kivien kääntelyyn, juurakkojen ylös repimiseen ja kasvimaan, kasvihuoneen ja kukkamaan perkaamiseen. Hommaa tuntuu aina riittävän enemmän kuin tarpeeksi. Ja joka vuosi piha laajenee. Ei, siis ei vain tunnu siltä, vaan joka vuosi siirrytään vähän enemmän metsään ja muille reuna-alueille, joten siivottavaa riittää joka vuosi enemmän. Aluksihan sitä laittaa vain sitä etupihaa ja muuta näkyvää aluetta, niin että välittömästi näkyvät alueet ovat siistit. Muut alueet saavat olla ryteikköä, sillä niissä ei ketään edes käy - koska siis ovat sitä ryteikköä. Mutta kun välitön alue alkaa pysymään siistinä ja on jo hieman jopa laitettu, alkaa piha kasvaa, ryteikköä siivotaan ja silmät aukenevat näkemään potentiaalista kaivuualuetta muuallakin. Ja sitten haetaan moottorisahaa, raivaussahaa, rautakankea, lapiota ja kottikärryjä. Monen monta kertaa niitä kottikärryjä. Ollaan hetken aikaa tyytyväisiä, kun tuli niin siistiä, kunnes silmät hakeutuvat siihen lähistölle - missä on edelleen ryteikköä. Ja näin se siistittävä alue kasvaa, ja kasvaa. Onneksi tontti loppuu jossain vaiheessa ja naapuri tuskin olisi mielissään jos heidän tontilleen pyrkisin..

Kasvihuoneessa alkoi viimeinen sadonkorjuu. Meillä ei ole hienoa lämmitettyä kasvihuonetta, vaan vanhoista kerrostalon ikkunoista kasattu kylmä kasvihuone, joka kuitenkin täyttää tehtävänsä täydellisesti! Kaunishan se ei ole vaikka millä mittarilla mittaisi, tai ehkä kauneus on katsojan silmässä? Mielelläni ottaisin pihalleni sellaisen kauniin, vanhoista valkoisista ikkunanpokista tehdyn kasvihuoneen, johon kattaisin itselleni kesällä aamukahvin. Ainakin teoriassa. Mutta itseni tuntien, joisin sen kahvin kuitenkin aina hätäiseen keittiössä. Enhän mä "pääse" kesäisin edes tuohon kuistille kahville, muusta nyt puhumattakaan. Sitäpaitsi olen sen verran suttaavainen noissa kasvatuspuuhissani, että tummanruskeat, jo valmiiksi likaiset kerrostaloikkunat antavat paljon enenmmän anteeksi kuin kauniit valkoiset pokat.. Mutta olisihan sellainen silti mahdottoman kaunis!

Mutta siitä sadonkorjuusta. Tänä vuonna tuli basilikaa?! Viljelen sitä joka vuosi, sillä se nyt vaan on niin ihanaa, mutta yleensä siitä ei nyt vain tule mitään. Pieniä matalia heiniä, jotka lakoavat kun niistä ensimmäisen kerran muutaman lehden ottaa. Mutta ei, tänä tuonna valtavasti saksituista varsista tuli silti puolimetrisiä, vahvoja ja haaroittuneita? Mitä lie sitten sattunut. Ei niin että valittaisin, mutta sitä basilikasatoa korjatessani en voi kuin ihmetellä, mitä niille tekisin..

Tomaattiakin tuli, ja kuten edellisinäkin vuosina, kaikki yhtä aikaa. Että mitäs noillekin sitten? Tietysti on kiva, että tänä vuonna punastuivat ajoissa, on käynyt niinkin että ennen pakkasia olen kerännyt vihreitä tomaatteja sisälle kypsymään. Tosin saattaa jäädä nyt tekemättä. Ei meinaan oikein onnistunut näiden lajien kokeilut. Väri oli kaunis ja ihan kivan näköisiä ja kokoisia. Mutta jotenkin sitä jää kaipaamaan sellaista, että tomaatti maistuisi joltain?

Koska kelit viilenee, otin sisälle palan basilikaa ja chilin, joka myös tekee komeasti satoa. Täysin keskenkaisvuisen paprikan,  palan timjamia ja oreganoa nostin myös sisälle ennen pakkasöitä. En tosin tiedä mihin kaiken mahdutan.. thaibasilikaakin jäi vielä ulos ja mielelläni sitäkin sisällä näkisin.

Kukkamaalta keräsin maljakkoon keittiön pöydälle vielä kauniit joriinit, joille kuva ei todellakaan tee oikeutta. Punaiset ovat syvän punaisia ja vaaleanpunaiset todella hempeitä. Nekin ovat tänävuonna kasvaneet valtaviksi ja kukkineet koko kesän. Täysin heitteillä ovat olleet, niinkuin koko piha, mutta jaksaneet silti ilahduttaa päivästä toiseen. Kohta nekin saa kaivaa ylös. Ensi keväälle syntyykin sitten ongelma, mihin nuo enää sitten laittaa. Olivat jo meinaan tänä vuonna hieman liian isoja paikallensa. Ihanahan se on, että kasvit kasvaa, mutta sitten tulee tämmöisiä uusia, positiivisia ongelmia..

Vai voiko positiivinen ongelma olla ongelma? Eikös se ole mahdollisuus?

Hörhön kosmetiikka, eli mitä purkkeja sitä löytyykään..

Olen joskus ollut kosmetiikan suurkuluttaja. Oli ties mitä purkkia ja purnukkaa, joka ainoalle ihon osalle omanlaista rasvaa ja piristys, kohotus, muokkaus tai värjäysainetta Jotenkin tykkäsin niistä purkeista ja tietysti siitä rasvojen laitosta. Niin ja meikkaamisesta, tukan tötterölle väkertämisestä ja ties mistä. Kynnetkin olivat viilatut ja lakatut. Varpaita myöden - tietysti. 

Ja sitten kasvoin aikuiseksi ;)

No ei ehkä aivan niin, mutta se menetti monella tapaa merkityksensä. Se yletön itsensä tällääminen. Sairastuin vakavasti ja ulkokuori ja sen jatkuva kohentaminen alkoi hiljalleen tuntua vähemmän merkitykselliseltä, kun sisäpuoli hajosi hitaasti mutta ikävä kyllä vääjämättömästi. Elämän ympyrätkin muuttuivat. Muuttui työ, koulutus, asuinpaikka, elinympäristö, ystävät, parisuhde, elintavat, elämäntavoitteet, elämänrytmi. Oikeastaan aivan kaikki mikä nyt voi vaihtua vaihtamatta päätä toiseen kroppaan. Tapasin miehen, jonka mielestä oli aivan sama, vaikka pukeutuisin mustaan jätesäkkiin. Eikä häntä kiinnostunut olinko tupeerannut tukkaani tunnin asentoon vai vasta herännyt letti liimassa. 

Sain lapsen ja jäin kotiin. Ei voinut vähempää kiinnostaa oman naaman paklaus, pääasia että vaatteet oli suunnilleen puhtaat ja joskus kävi suihkussa. Loputkin purkit ja purnukat alkoivat keräämään kaapissa pölyä. Raskauspahoinvoinnin aikana melkein kaikki kosmetiikka ja pesuaineet kävi nenään. Enkä halunnut haista hajuvedelle vauvan nenään, vaan itselleni, äidille. Vauvan myötä myös viimeistään katsoin entistä tarkemmin, mitä kaikkea sitä pistää vapaaehtoisesti itseensä, suusta sisään ja iholle. Pyykinpesuaine muuttui kestopyykille sopivaksi ja taas katosi kaapeista purkkeja. 

On hämmästyttävää, miten vähällä ihminen oikeasti tulee hyvin toimeen. Ei tarvita viittä erilaista shampoota, eri tilanteisiin tai päänväreihin sopivaksi. Ei hoitoainetta, sitä huuhdeltavaa ja hiuksiin jätettävää. Ei kuutta erilaista muotoilutuotetta. Ei erilaista rasvaa kropan eri osille. Ei suihkugeeliä ja ties mitä kuorinta-ja muita pesuvoiteita. Ihminen tulee aivan puhtaaksi ihan ilman niitä. Eikä hiukset tarvitse shampoota ollakseen puhtaat. Ja kun ei käytä shampoota, ei tarvitse myöskään hoitoaineita, tai niitä muotoilutuotteita. On luotu tarve, jota ei oikeasti ole, mutta kun pitää saada tuotteet myytyä, niin markkinoidaan sitten sitä tarvetta.

Olen ollut ilman shampoota nyt kaksi vuotta. Hiukseni eivät koskaan ole olleet näin paksut. Eivätkä näin helpot muokata. En käytä myöskään suihkusaippuoita tai muita pesunesteitä. Enkä ole enää tarvinnut sitä kokovartalorasvausta joka ilta, niin kuin vielä silloin kun pesin "hoitavilla" nesteillä itseni. Atopiani on rauhoittunut, vain psori vaivaa, mutta täysin samalla tavalla kuin aiempinakin vuosina. Tai ehkä vähän vähemmän. Astmaa ei edes huomaa kuin flunssaisena, lääkkeitä en siihen tarvitse. Päänahkani hillitön kutina on rauhoittunut. Luetteloa voisin jatkaa vaikka miten pitkään.

Jaa että mitä meillä sitten käytetään? No suihkussa menee eniten pesusuolaa. Joitain palashampoita on kaapissa, kun tulee keikolle laitettua kuitenkin lakkaa, joka ei suolalla lähde mielestäni riittävän hyvin. Muuten pesen hiuksetkin samalla suolalla. Rasvana löytyy kookosöljyä, lavuaarin reunalta ja keittiön kaapista. Joitain lääkesalvoja sitten sen lisäksi, kuten Calendula-vaseliini, sinkkivoide ja pihkasalva (sitten kun saan tehtyä sitä lisää..). Kookosöljyllä saa meikit pois naamasta ja suolalla hoidettua muun kropan pesun. Suolakuorinta tekee kyllä gutaa välillä myös naamalle. Ja kuorinnan jälkeen öljyä poskiin, niin taas on pehmoinen ja siloinen ;) Sama tekee kyllä hyvää myös korppukäsille ja -kantapäille.

Mutta, kyllä minussa silti on sen verran turhamaista jäljellä, etten halua kauhoa öljyäni tai suolaani jättipurkeista. Saati sitten säilöä niitä rumia tukkupakkauksia lavuaarin reunalla. Eihän se olisi edes kovin käytännöllistä. Siis sen lisäksi että se näyttäisi rumalta. Saa kai sitä hörhökin sentään olla esteetikko? 

Joten ratkaisu - kauhotaan kookosöljy kauniisiin lasipurkkeihin ja kaadetaan suola astialle viereen. Ei häpeä kallimmillekaan merkkivoiteille, ainakaan minun mielestäni ;) Ja käyttö helpottuu huomattavasti, kun astiat on käteviä. Tietysti lasiset purkit voivat pikkulapsiperheessä olla arkikäytössä hankalia, mutta siksi ajaksi voi sitten hankkia toisenlaisia, jos on tarvis. Ja voihan se äidin oma pieni purkki olla kuitenkin kaunis, ja vaikka lasinen ..

Isossa purkissa kookoöljyä, pienessä samaa itse hajustettuna ja vadilla pesusuolaa.

Nyt on enää muutama pieni ongelma: mitä ihmettä tekisin pari vuotta vanhoille, avaamattomille hiustenhoitoainepurkeille tai jättimäisille perusrasvapumpuille? Tai kaikelle sille muulle kosmetiikalle ja ties mille mömmöille mitä kaappien perukoilta löytyy. Ei meinaa luonto antaa periksi laittaa roskiin, mutta niiden loputon säilöminen kaapeissakaan nyt tuskin on järkevää..

Mitään ei kannata heittää pois..

Se on välillä mahdotonta, miten tuntuu että ihan kaikkea pitäisi säästää. Jos jonkinmoista nauhanpätkää, ketjua, nappia, neppiä ja nuppia. Ja laudanpätkiä, kankaanpaloja tai vaikka vanhoja sukkia. Mutta kun niistä välillä oikeasti tulee pieniä helmiä, niin eihän sitä sitten voi. Kun ei tiedä mistä se helmi seuraavaksi syntyy!

Vuosia sitten löysin rannalta palan puuta. Sellaisen ihanan, veden pehmentämän harmaan kappaleen. Pienen ja ohuen, mutta ah - niin kauniin! Se oli sellainen, jota teki aina mieli silittää, kun se jostain hyllyn perukoilta välillä osui käteen. Ja silloin tällöin todella osui, hautautuakseen "tästä tulee vielä jotain"-maahan jälleen hyvin pitkiksi ajoiksi. Mutta usein sen kohdalla, niinkuin hyvin monen muunkin yhtä epämääräisen, mietin, että tuleeko tästä tosiaan ikinä mitään. Mitä ihmettä tästä edes voisi tulla? Ja muutaman kerran puunkappaleen lähtö oli todella lähellä, polttokasa roihusi pihalla ja siivousvimma päällä. Mutta kun käsi osui puun harmaaseen, liki pehmeänsiloiseen pintaan, annoin kerta toisensa jälkeen puun suloisuudelle periksi. Kun oli niin pienikin.. eihän se nyt mitään tilaa vienyt.

Säilöin tuota puunpalaa vuosia, monia vuosia. Kunnes eräällä laivareissulla käsiin osui pieni metallikyltti. Sellaisenaan vähän orpo, mutta teksti jotenkin kolahti. Oltiin juuri palattu miehen kanssa yhteen ja olo oli epävarma monella tapaa. Miten ympäristö tähän suhtautuu. Miten rakennetaan vanhasta kodista uusi, todella yhteinen koti. Miten varmistamme, että tällä kertaa me olemme Me ja pysymme myös niin. Tuntui tärkeältä korostaa että koti olisi nyt todella Meidän, ja että me todella molemmat toivoimme sinne Ystäviä. Meidän molempien Ystäviä. Ja tuossa kolmen sanan lauseessa se kaikki jotenkin tuntui kiteytyvän. Se kyltti oli pakko ottaa mukaan!

En tiedä miten kyltti ja puu löysivät toisensa. Ne vain jotenkin osuivat lähekkäin, ja se oli siinä. Sinetöity kerralla! Enää pientä hienosäätöä. Ketjunpätkä yhdestä laatikosta. Valkoista keinonahkanauhaa pätkä ja siihen metalliniitti solmuksi. Kaunis puu ja simppeli kyltti eivät kaivanneet mitään muuta. Paitsi tietysti toisensa.

Vähän niinkuin minä ja mieheni.

Miten voikin olla, että vuosikausia marinoituun, vanhaan ajopuupalaan ja pieneen metallilevyyn voikin saada mahtumaan niin paljon symboliikkaa. On se kummallinen - tämä ihmisen pää ja ajatukset siellä..

Vähän kyllä joskus mietin, että mistä lie puu alunperin lähtöisin. Ja mahtaakohan edellinen omistaja aavistaakaan, miten paljon iloa hänen hävittämänsä pala puuta on tuonut?!

Juhlasiilin köyhät vaatteet

Lastenkutsut onnellisesti ohi ja kaikilla oli ilmeisesti hauskaa. Paitsi ehkä äidillä juhlien jälkeen kun hieman yliväsynyt juhlakalu ei tietenkään osannut mennä täpinöissään nukkumaan..
Juhlissa ei ollut kakkua vaikka sankari näin toivoikin. Ruokarajoitteiden puitteissa sen leipominen olisi ollut hankalaa ja toisaalta oma likka olis varmaan ollut ainoa joka sitä olisi syönyt. Saa sitten vaaleanpunaisen toivekakkunsa aikuisten juhlissa.

Mutta tokihan juhlissa piti olla sitten jotain erityistä. Joten tein sitten pikkuisen cocktail-siilin. Sellaisen, johon tuli nakkeja, lihapullia, tomaatteja, juustoa, viinirypäleitä ja melonia tikkuihin tökittyinä. Tarkoituksena oli saada jotain hauskaa pöytään sen lisäksi että oli sitten tavallisesti kulhoissa pipareita ja muuta napsittavaa. Siilistä tuli enemmän nallen näköinen kuin siili, mutta se johtui vain siitä että pääksi valikoitunut mandariini nyt vain oli niin nöpökuonoinen..

Kuvaa en sitten muistanut ottaa ennenkuin siilin kimppuun oli sitten jo hyökätty, siitä nuo jo hieman köyhät vaatteet pololla. Eipä noita tikkuja kyllä tainneet lapset paljoa syödä, mutta maistui sitten enemmän aikuisille. Oli kuitenkin jotain, mikä sai pöydän juhlavan näköiseksi ja juhlakalun iloiseksi. Oli meillä sitten suolaisten syömisten jälkeen jäätelöbaari, josta kaikki saivat "ostaa" itselleen juuri sellaisen jäätelöannoksen kuin halusivat. Se oli huomattavasti suositumpi kuin tuo siili, ainakin lasten mielestä. Mutta baarista (ja sen eteen muodostuneesta hienosta jonosta) ei ole kuvaa, kun siinä piti itsekin olla vähän mukana, ainakin jäätelöä ottamassa ;)

Synttäriaamiainen

Loppuviikosta meillä juhlitaan 5-vuotissyntymäpäiviä. Sankari saa ennen päiväkotiin lähtöä päivään sopivan aamiaisen: kaksi kakkua! Toisessa on hyvin oleelliset kynttilät ja toisessa ihan vaan sokerimassakuorrute. Pohja on perussokerikakkupohja pähkinöillä, kookosöljyllä ja ripauksella kaakaota. Sellainen ehkä hieman terveellisempi ja ravitsevampi päivän aluksi. Höttöä syödään sitten lastenkutsuilla. Tosin aika vähän sielläkään, sillä sankari itse ei voi käyttää lehmänmaitoa ja juhlavierailla on vältetään-listassaan mm. pähkinät ja jauhot. Mutta onneksi nykyään saa kaupasta kaikenlaista, niin että varmasti löytyy sellaista että kaikille sopii!

Aamulla herätetään sankari laulaen, viiden kynttilän valossa

Periytyvää

Tuli tuosta Kaino-Vienosta mieleen. Siis kun ei kaikki taida nimetä pihan ötököitä, vaikka olisi miten erikoisia. Osalla taitaa olla lemmikeilläkin nimet vain sen vuoksi että se nyt vaan on kätevämpää sanoa musti kuin vaikka että se keltainen koira. Ainakin koiraa kutsuttaessa. Ja eläinten inhimillistäminen se vasta saa monella karvat niskasta pystyyn.

Meillä tämä eläinten kanssa keskusteleminen tuntuu kulkevan suvussa, olevan siis periytyvää. Kun kerroin äidilleni Kaino-Vienosta ja meidän välisestä suhteesta, sain kuulla isäni jutelleen koko kesän mökin saunan lattialla asuneelle Elmeri-hämähäkille (Olikohan se Elmeri?). Sain sitten vain todeta, että oma tyttäreni oli taas koko kesän jutellut sudenkorennolle nimeltä Heimo, joka oli kuulema päiväkodinkin pihalla käynyt häntä katsomassa.


Kaikenlaista sitä suvussa voi periytyä. Ei se mitään, kun ei ole tämän vaarallisempaa.

Naapurimme Kauno-Vieno - ristilukki

Kompostimme kyljessä on jo tovin asunut uusi naapuri. Kuten yleensä naapurit, tämäkin muutti tontilleen aivan meiltä kysymättä. Hieman kyllä olisin toivonut hänen puolestaan hienotunteisuutta, sillä hänen tonttinsa on meidän tontillamme. Kirjaimelliseesti meidän kompostissamme, tai siis sen kyljessä. Meillä on kompostina vanha monisatalitrainen arkkupakastin, josta armaani teki minulle toimivan lämpökompostorin. Siellä se seisoo pihan perällä, katoksen alla ja hönkii lehmänhenkäyksiään aina kun kannen avaa. 

Nyt lähiaikoina avaamiseen on suhtautunut hieman ristiriitaisesti. Kaino-Vieno teki nimittäin verkkonsa kompostin kylkeen, kahvasta alaspäin. Joten aina kun avasin kannen, meni verkko rikki. Mikä oli toki molemmille hyvin harmillista. Kaino-Vieno, joka sai nimensä aivan sen mukaan, että ajattelin kutsua häntä mahdollisimman sukupuolisensitiivisellä tavalla, sillä en suin surminkaan halunnut lähestyä häntä niin lähelle että olisin selvittänyt sukupuolen. Ja hänestä tuli hän ihan oman käytöksensä vuoksi. Sillä niin käsittämättömiä piirteitä sain todistaa!

Sen jälkeen kun olin muutaman kerran verkon rikkonut ja jättänyt Kaino-Vienon ikävästi hätään, havaitsin, että seuraavilla kerroilla lähestyessäni kompostia ja koskiessani sen kahvaan, hän lähti kipittämään kahvan suuntaan. Jäi sitten istumaan kahvalle ja odotti minun hoitavan asiani - ja poistuvan. Tätä toistui muutaman viikon. Kohteliaasti koputin kahvaan joka kerta ja odotin naapurin kipittävän verkoltaan pois. 

Kerran kävi sitten niin, että häiritsin Kaino-Vienoa kesken ruokailun. En jaksanut odottaa sen loppumista eikä naapurini suostunut siirtymään kahvaan. Kiireissäni revin jälleen kerran verkon rikki, vaikka sitä hieman harmittelinkin.

Meni pari päivää, enkä nähnyt naapuriamme enää. Ajattelin, että nyt kyllä menin suututtamaan hänet kokonaan. Mutta ei! Jonkin ajan kuluttua Kaino-Vieno palasi tutulle paikalle ja minä menin koputellen kompostille. Ihmettelin  miksi koputukseen ei reagoitu ja avasin varovasti kantta. Naapurini olikin tehnyt verkon nyt niin, että se ei enää rikkoutunut kannen avaamisesta! Voi riemua! Nyt voimme todella elää rauhassa naapureina - minä ja Kaino-Vieno!

Päivän turhatieto: ristihämähäkki (Araneus diadematus) valittiin vuonna 2010 vuoden Eurooppalaiseksi hämähäkiksi.

Pantahollari

Tuossa ennen häitä tuli myös vähän siivottua, kun taloon tuli yövieraita häiden ajaksi, ja keräilin sitten remontin jäljiltä rojuja pinnoilta pois. Käteen osui vanha imurin letkun pidike. Tuollainen tylsä ja nyt viraton metallihollari. Päähäni välähti idea: tässä on nyt pidike likan joka puolella lojuville pannoille. Kun tuommoisella pikkulikalla voi olla niitä yllättävän paljon, ja toisaalta ei ikinä ainuttakaan silloin kuin tarvittaisiin, sillä ne vaan hukkaantuvat. Ja niille on todella hankala keksiä paikkaa, koska vievät tilaa kohtuuttoman paljon.

Mutta ei enää. Vessan seinän piilossa olevaan koloon on ruuvattu nyt tuo hollari, ja siinä on näiden pantojen paikka. Jo löytyy!

Eihän tuo kaunis ole, mutta ratkaisuna toimiva. Tässä kohtaa se riittää.

Häät, hääkakku ja se teline

Nyt oli ihana kakkutelineeni tositoimissa. Täytyy sanoa, että oli kyllä täydellinen! Vaikka itse sanonkin. Mutta koska kyseessä oli omat häät, niin se on kai pääasia että itse oli tyytyväinen koristuksiin ja tellinkeihin. Eihän sitä varmaan vierailla niin väliä olekaan. Vieraana on kivaa jos ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi ja sen lisäksi sen verran ohjelmaa ettei aivan tylsisty. Eipä sillä taida olla väliä onko servetit samaa väriä kakun kanssa ja missä telineessä kakku on. Kunhan on ja se on syötävää *virn*
Tai ainakin itse asian koen näin. Että useinmiten se on juuri se morsian joka murehtuu kaikenlaista epäoleellista, kuten servettejä, joita sitten vieraat tuskin huomaa. Tai jotain muuta vastaavaa. Tietysti tämä riippuu kovasti myös vieraista. Hirmuisen visuaaliselle ihmiselle on tietysti kamalan paha olla paikassa, jossa koko ajan katsoo, että miten asiat olisi voinut tehdä paremmin/kauniimmin/helpommin. Mutta en silti usko että vieraana ollessa sekään kovin paljoa häiritsee - kun ei ole ne omat juhlat.

Kakkujen sokerimassat tulivat tiistai-iltapäivällä (häiden ollessa lauantaina), pienten epäselvyyksien ja laskutuslisien jälkeen. Siihen asti elin jännityksessä, miten koko kakkujen käy. Massat tulivat HaveYourCakeandEatIt:ilta, josta sain kyllä hyvää palvelua. Soitinkin heille lopulta, että saatiin asiat nopeammin etenemään. Tekivät kyllä kaikkensa, jotta Royal Mail kuljetti paketin tänne "hyvin kaukaiseen" maahan asti. Maanantaina olin ostanut marketista pienen paketin valkoista massaa, josta olin tehnyt nuo liljat kakkujen päälle, mutta päällisiin tarvittiin niin paljon enemmän kuin yksi pieni paketti, että odotin viimeiseen asti tilattuja paketteja. Kannatti!

Kakut ei olleet sinne päinkään, mitä alunperin mallina ihastelin. Toiveena oli viereisen kuvan kakku (Wiltonin kakkukurssilta), mutta tosin yksikerroksisena joka tapauksessa. Mutta eihän mun taidot millään siihen riittäneet. Olin kyllä kuitenkin tyytyväinen siihen mitä sain aikaiseksi. Olivat ainakin itse tehdyn näköisiä, ja käsittääkseni syömäkelpoisiakin. Tuossa kuvassa kakut näyttävät kiiltävän kovasti, mutta eivät ne mielestäni aivan noin paljoa kiiltäneet luonnossa. Tosin illasta on osittain hämäriä muistikuvia, sillä olo oli kaiken aikaa hyvin tunteellinen, ja ihmeen kiireinen?
Kakkujen päälle ei tullut sellaista perinteistä hääpari-koristetta, sillä pääosa niistä oli niin tökeröitä, että en halunnut mokomiin rahojani tuhlata. Sen sijaan hankin Willow Treen mallistosta puisen patsaan, joka sijoitettiin kakkujen viereen. Tuota samaa patsasta olisi saanut hieman pienempänä ja jalustalla, jotta sen olisi voinut sijoittaa kakun päälle, mutta halusin tuon isomman. Se on nyt sellainen muisto, jolle katsotaan kotoa paikka. Muuten kaikenkaikkiaan tuolla Willow treellä on aivan ihania nuo patsaat. Jotenkin eteerisiä, ja kuitenkin maanläheisiä. Erityisesti pidän siitä, miten ovat kasvottomia. Eivät ole siten mitenkään tietyn näköisiä, vaan jokaiselle hahmolle on helpompi hahmottaa sellaiset kasvot mitkä ovat itselle tärkeitä. Tekisi mieli kerätä niitä enemmänkin. Mutta juuri saatiin taloa tyhjättyä kaikenlaisesta ylimääräisestä pikkusälästä, joten pitänee hieman itseään hillitä..

Kakkuteline

Tässä tämä nyt on, kuolaamani Wiltonin Puutarha (graceful tiers)- kakkuteline! Sen tilaamista pohdin pitkin kesää, ja nyt sitten sain sen tuliaisina sankariltani New Yorkista. Ja voi miten yksi tellinki voi saada naisimmeisen iloiseksi!

Käyttökokemuksia myöhemmin..

Wc:n uudet välineet

Kun käytössä on kestositeitä, kestovaippoja, kankaiset talouspaperi ja nenäliina, tulee väistämättä mieleen viedä samaa ideaa myös vessaan. Näin syntyvät kankaiset vessa"paperi"palat. Samanlaisia siis kuin ne keittiön talousliinatkin eli ympäriinsä saumuroituja harsonpaloja. Ja toimivia. Ja mikä erityisen tärkeätä: mukavia!

Kun ihminen päättää tehdä jotain selvästi valtavirrasta poikkeavaa, huomaa äkkiä, että tulee uusia tarpeita: mihin laittaa tällaiset liina, miten merkata ne niin ettei käy vieraille ikäviä "vahinkoja" ja miten muutenkin tehdä asiat mukaviksi ja siisteiksi. Nämä liinat olivat erilaisin ratkaisuin "koekäytössä" yli vuoden, mutta nyt taisi löytyä sellainen käyttötapa, että tämä on varmaankin ihan pysyvä. Ruotsalainen huonekaluja ja kotitarpeita myyvä sisustusjätti kauppaa kertakäyttökasvopapereille tarkoitettuja metallisia laatikoita, jotka saa myös seinään kiinni. Taittelin liinat laatikkoon ja liimasin laatikon päälle puisen peppu-merkin. Ja siinä pytyn vieressä tönöttää myös heiluriroskis, jonka kannessa lukee niin isoin kirjaimin pyykki, että ei pitäisi kenenkään erehtyä käyttötarkoituksesta. Ainakin nyt olen tyytyväinen tähän ratkaisuun. Pidemmän päälle sitten selviää onko tämä pysyvä malli.

Ja epäileville kerrottakoon, että ei - meillä ei samat liinat voi löytyä vessaliinoina ja keittiöliinoina :). Liinat ovat värikoodatut: valkoiset vessassa ja vaaleanpunaiset keittiönpöydällä. Ruokapöydällä käytettävät kestoservetit ovat puolestaan punavalko-kuvioiset. Ei siis tarvitse meillä käydessään miettiä, mitä sillä keittiöliinalla onkaan  viimeksi pyyhitty. Ja on meillä käytössä myös ihan vessapaperiakin, joten vieraiden ei tarvitse venyttää omia mukavuusrajojaan meidän omituisuuksien mukaan.
Vielä pitäisi keksiä väri tuleville "vanulappu"-paloille. Sellaisia siis välillä kaipaan, vaikkakin harvoin, mutta vanulappuja en koskaan muista ostaa enkä oikeastaan viitsikään, joten vessassa voisi hyvin olla myös jokin toinen ratkaisu vielä pienempiä liinanpalasia varten. Ehkä...

Zygopetalum ja sieni-kaveri

 

Tässä on tullut tullut lähiaikoina touhuttua kaikenlaista tavatonta ja moni muu tavallinen asia on jäänyt sitten paitsioon. Kuten nyt vaikka armaat orkideani. Pikku vihjeen antoi zygopetalumini kasvattamalla kaverikseen sienen *hih* "Että ollaan tässä nyt jääty aivan huomiotta eikä kukaan enää välitä, ihan yksin saan kyhjöttää nurkassa eikä tässä saan nyt minkäänlaista huomiota."

Sai kyllä huomionsa kun löysin tuon sienen. Ihan lähikuvan räpsäisin.

Sinänsähän tuolle on aivan looginen selitys, kun keräsin siihen ruukun päälle tuolta pihalta sammalta, mitä ei tietystikään aina kannattaisi tehdä, mutta kun useinmiten nuo ovat siitä tykänneet eikä niiden mukana yleensä ole tullut mitään... useinmiten ja yleensä.. Eipä sinänsä, että tuo sieni tuossa nyt erityisemmin ketään vahingoittaisi, mutta taidampa kuitenkin nypätä kaverin pois. Ettei vielä jotkut pienet sormet pääse sitä hipelöimään. Kun en edes tunnista tuota, vaikka kyllä ehkä pitäisi edes yrittää..

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

Tuosta linkistä kannattaa aloittaa tämän tekstin lukeminen. Olo oli likipitäen meinaan tuommoinen. K-marketeissa oli jälleen minusta oikein loistavat tarjouspäivät, kun kaikenlaisia hedelmiä oli 1€ kg/kpl. Silloin tulee kokeiltua sellaisia, joita ei hintansa puolesta viitsi muulloin ostaa, kun ei tiedä tuleeko niitä sitten edes syötyä - erikoisuuksia. Tällä kertaa ostin kookospähkinän, papaija, mangon sekä taateleita. Muita olen kyllä ennenkin syönyt, mutta kookospähkinää en. Vaikka sitä meillä kyllä muuten käytetään - purkista.

Aloitin luonnollisesti etsimällä ohjeita, miten kyseiseen ihmeeseen tulisi suhtautua. Muistissa oli tuo M.A Nummisen laulu, ja mietin, että missäköhän tuota sitten lähtisi avaamaan, ettei koko taloa hajoittaisi ;)

No - olin kyllä tietoinen siitä, että siihen oli joku avaamistekniikka, joten istahdin koneelle tietoa etsimään. Ja löytyihän sitä, ja kovasti kehuja siitä mihin kaikkeen sisältä löytynyttä herkkua sitten voisikaan käyttää. Vesi herahti kielelle ja tyytyväisenä löytyneisiin tietoihin lähdin etsimään sopivia työkaluja. Perässäni kulki pieni olento joka kyseli tauotta: "joko voidaan avata, avataanko jo, saako jo maistaa, eikö saisi jo maistaa, avaatko jo..?" Juu juu, avataan avataan. Kunhan saadaan auki.

Ensin piti puhkaista yksi pähkinän silmistä. Yksi niistä siis olisi pehmeämpi kuin muut ja antaisi helpolla periksi. Valitsin työkaluksi ristipääruuvimeisselin. Sillä tökkäsin pähkinää ja kas, sehän oikeasti antoi periksi helpolla! Mutta mitään sieltä ei vielä ulos tullut.

Seuraavaksi lähdin suurentamaan reikää. Etsin kaikenlaista millä pähkinää tökkiä, ja lopultakin löytyi loistava väline. Sellainen tarjoilijoiden viinipullon avaajassa oleva veitsi. Siis millä availlaan viinipullojen kutistemuoveja. Se tuntui riittävän tukevalta ja kestävältä tähän hommaan. Ja sain reikää suurennettua riittävästi hämmästyneeseen ilmeeseen:  

 Sen jälkeen valutin kookoksen mehut lasiin ja tarjosin lasia innokkaalle apurille, joka ei meinannut millään malttaa odottaa. Likan ilme oli erikoinen, eikä lasista tainnut hävitä mitään. Ei ollut kuulema hyvää. Maistoin sitten minäkin. Minun ilmeeni oli vielä erikoisempi ja liemi kaatui viemäriin. Hmmm. missäköhän se herkku nyt oikein oli?

Sitten alkoikin se todellinen hupi - pähkinän avaaminen. Ohjeiden mukaan ihan vain kopsuttamalla veitsen hamarapuolella pähkinän päiväntasaajaa kaksi kierrosta lähtisi koko komeus halkeamaan hienosti. Kuten kuvasta näkyy, ei lähtenyt. Koitin sitten aikani vasaralla noin niinsanotusi oikein päin. Kiersin ahkerasti sitä aluetta jonka epäilin olevan pähkinän päiväntasaaja. Ja sitten siitä hieman oikeaan. Ja vasempaan. Ja siltä väliltä. Vartin verran nakuttelin ja intomielinen avustajani oli jo kyllästynyt ja siirtynyt omiin touhuihinsa. 

 Kunnes päätin hyödyntää raakaa voimaa sekä vasaran sitä terävämpää puolta. Hakkasin kuin pikkuisen mielenvikainen, ja sainkin kyllä aikaiseksi vasaran talttojen jälkiä pähkinään. Mutta en murtuman murtumaa. Ei pienintäkään havaintoa hajoamisesta. Huomautin avustajalleni, ettei taida tulla pähkinämaistiaisia, ja vaihdoin taas vasaran oikean puolen käyttöön. Päätin, että en anna periksi ja hakkasin niin että naapureissakin varmaan kuului. Ja - pähkinä alkoi halkeamaan! Voi sitä riemua.

Kiljuin avustajani paikalle ihmettelemään. Ja kyllä ihmeteltiinkin

 Kiersin vasaralla vielä muutaman kierroksen ympäri, kunnes epäilin että riittäisi. Avustajan piti innoissaan kameraa kun otin puolikkaista kiinni ja väänsin - se aukesi! 

Voi mahdoton! Ei ollutkaan hukkaan hakattua aikaa!

 Ja sitten tietysti sisällön kimppuun. Oli heti saatava maistaa kun niin kauhea työ oli nähty tämän ihmeen avaamiseksi. Melonipalloraudalla kimppuun ja suuhun. Tyttö otti käteen, haistoi ja nuolasi, ja laittoi pois. Minä mössäsin suussa kuin purukumia ja totesin että alkumaku ei tosiaan ollut järin hyvä, mutta kyllä sen sitten hetken massutettua tunnisti kookokseksi.. Hmm, joo, ei hyvä.

Melkein harmitti. Mutta ainakaan rahallinen menetys ei ollut suuri. Ja tulipa hakattua jotain oikein urakalla! Patoutumien purkuun tuo ainakin sopii.. 

Jäin vain miettimään, että olisikohan tuossa ollut jotain vikaa? Sillä jos tuon pitäisi aueta helpolla, se nesteen pitäisi olla hyvää ja sisällön herkullista, niin tuossa yksilössä oli kyllä kaikki pielessä. En yhtään tiedä miltä hyvä, "tuore" kookos näyttää, haisee tai maistuu. Sen tiesin ostaessa, että sisällä pitäisi jotain hölskyä ja nestettä siellä tosiaan oli, mutta muuten? 

Ehkä sijoitan tuohon vielä toisenkin kerran joskus ja katson oliko vain huono tuuri, mutta tuon yksilön syömisen jätän nyt pihan eläimille. Ihan varmasti sille löytyy ottaja!

Päivän turhatieto: Kookospähkinässä on uloimpana ohuen kuoren sisällä kuituinen mesokarppi. Kookospalmu onkin myös kuituraaka-aineen lähde. Hedelmien karkeasta, punaruskeasta kuidusta voidaan valmistaa naruja ja mattoja. Kuituisen kerroksen sisäpuolella on kova endokarppi. Kauppaan tulevista kookospähkinöistä mesokarppi on poistettu, ja jäljellä ovat vain sen kova endokarppi ja sen sisällä oleva siemen.

Ihan oma kurkku ja muita leivänpäälisiä

Kävin kasvihuoneesta hakemassa tänään tämmöisen. Pikkuisen. Ihan itse kasvatetun kurkun! Tämä on ensimmäinen vuosi kun edes yritän kasvattaa ihan oikeata kasvihuonekurkkua ja heti minut palkitaan tämmöisellä tuloksella? Olen onnessani. Aiemmin olen koittanut kasvattaa vain avomaakurkkuja, sillä niiden pitäisi kai olla hieman helpompia, mutta tulos on aina ollut surkea, käytännössä olematon. Joten olen sitten hylännyt koko kurkunkasvatuksen. Paitsi, että siemeniä tilatessani sorruin jälleen uuteen lajiin, ja tällä kertaa kannatti! Maku on vielä parempi kuin ulkonäkö, joten tätä meillä tulee olemaan myös seuraavina vuosina. Siemenet ostin Hyötykasviyhdistyksestä, mutta lajiketta en muista. Mikäli jotakuta kiinnostaa, etsin lajikkeen nimen varastoistani.


Sen lisäksi että saamme nyt leivän päälle omaa herkkukurkkua, niin vatkasin tänään jääkaappiin myös Omariinia, eli omaa "voimariinia". Sitä pitää itse jo jotenkin niin normaalina, että aina ei edes muista tekevänsä siinäkin kohtaa jotain, mitä ihan joka perheessä ei tehdä. Ei niin, että pitäisikään, kaupasta saa aivan samanveroista, ainakin tällä hetkellä mm. Dellariini on sellaista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Oma sekoitusintoni lähti siitä, kun kyllästyin sekä Oivariinin hintaan että sen tuoteselosteeseen. Totesin - jälleen kerran - että osaan minä itsekin sekoittaa öljyn ja voin - ja sillä tiellä ollaan. Eihän se tosiaankaan vaadi taitoa, mutta joskus sen sekoittaminen rassaa oudosti mieltä. Että muistaa ottaa voit pehmenemään ja sitten vielä muistaa vatkata ja purkittaa seoksen. Pieniä juttuja, mutta joskus melkein ylivoimaisia? Mutta minun pelastukseni tässä kohtaa on se, että meiltä ei hilpaista ohimennen hakemaan yhtä purkkia levitettä. Koko autoa ei kannata käynnistää yhden tavaran vuoksi. Sitten ollaan ennemmin ilman. Tai sitten teen sitä itse. Voita kun lähes aina kaapista kuitenkin löytyy. Ja jälkeenpäin on itsellä hyvä mieli: sain tehtyä taas jotain itse! Vaikka se onkin vain Omariinia.. ;)

Lastenhuoneen päivitystä

Oltiin miehen kanssa tänään saatu aikaiseksi pikkuneidille pieni ylläri, kun tuli hoidosta kotiin: hänen sänkynsä oli muuttunut kerrossängyksi! Aamulla hän oli vielä noussut kuvassa näkyvästä sinisestä sängystä, mutta iltapäivällä sen päälle oli nostettu valkoinen samanlainen ja sinisestä oli poistettu uloin laita. Irroitettu pinnalaita ruuvattiin sängyn päätyyn, jotta siihen voi ripustaa esim. päivän vaatteet iltaisin ja jotain muutakin. Samalla laita tukee koko rakennelmaa. Sängyn alle sopii nyt leikkimään ja sinne mahtui aivan passelisti pieni nukensänky, joka on melkein samanlainen kuin tytön oma sänky. Tuonne ylös kiivetään nyt ainakin toistaiseksi tuota IKEAn hyllykköä pitkin, mutta huone elää nyt vielä jonkin verran. Ainakin tuohon alas tulee vielä verhot, jotta sinne pääsee halutessaan piiloon ja muutenkin leikkimään. Ja etsinnän alla on jokin pieni pöytä tmv mille voi sitten kattaa ruokia ja muita tärkeitä asioita.
Koko iltapäivä menikin sitten kiivetessä "portaikkoa" ylös ja alas ja ihan vain makoillessa uudessa korkeudessa. Yllätys oli siis erittäin onnistunut ja toteutus miellytti kyllä myös vanhempien silmää. Huone avartui valtavasti ja mikä tärkeintä - leikkitilaa tuli paljon lisää!

Johonkin kohtaan tuota samaa huonetta pitäisi sitten vielä sijoitettaa se "pieni projekti" joka vielä autotallissa odottaa, eli se tällä hetkellä vielä punainen pöytä. Siis ihan heti kun vain ehdin käydä siihen pöytään käsiksi. Kovasti sellaista työpöytää jo kaivattaisiin, kun lempipuuhia on piirtäminen ja kirjoittaminen. Joten piakkoin se pitäisi saada työn alle. Ei siinäkään kauan menisi, kun saisi vain aikaiseksi. Tai no - on siinä ehkä vähän hommaa, ihan pikkuisen..Mutta työtä vaikeampi on päättää se, minkä värinen tuosta tulisi. Sänky on sininen ja harmaanvalkoinen, mutta kumpaakaan väriä ei valmiina mistään löydy, sillä sängyt on maalattu pari vuosikymmentä sitten. Punaiseksi tuo ei jää, sillä tuo on joka tapauksessa hiottava. Toivottavasti tallissa olisi valmiiksi joku sopiva maalipytty, niin ei tarvitsisi pohtia mitä väriä ostaisi. Kauppojen värikartat tuovat vain ahdistuksen, kun valikoimaa on ähkyksi asti.

Ja juuri tuli mieleen, että kun tuo pöytä valmistuu, tarvitaan siihen sopiva tuoli! Eihän likalla ole mitään niin korkeaa jakkaraa millä tuon edessä istua. Ei ole ollut tarve hankkia kun ei ole ollut työpöytääkään.. Ja kun sänky on pinnasänky ja pöydässäkin on pinnat, niin etsinnän alle tulee siis pinnatuoli. Onneksi sellaisia on liikkeellä vielä paljon, ja taidan ehkä tietää mistä sellaista kyselläkin.

Sukupolvista

Asia mitä olen välillä pohtinut: mihin minä kuulun, miten sukupolvet menee silloin, kun ne eivät olekaan niinkuin luulisi. Sillä tavalla perinteisesti: isovanhemmat-vanhemmat-lapset-lastenlapset. Siis meneehän tuo noin omassa lapsuudenperheessäni - tietysti. Mutta omassa perheessäni asia ei olekaan aivan ehkä samalla tavalla. Ainakaan kun mukaan ottaa vielä laajennettua "perhettä" eli ystäviä.
Meillä on näet miehen kanssa hieman tavallista enemmän ikäeroa. Ei sitä arjessa huomaa ja välillä tuntuu että sitä ikäeroa on just toisinpäin kuin sitä oikeasti on. Eikä meidän ikäeroa osaa sanoa kaikki ulkopuolisetkaan. Ihmettelyä alkaa kuulua vasta jos kuulevat muista perhesuhteistamme. Jota ajattelin avata tähän, josko sitä sitten itsekin hahmottaisi ehkä paremmin, mihin kohtaan sukupolvien kaarta sitä oikeastaan itse kuuluu.

Minun ja mieheni vanhemmat ovat suunnilleen saman ikäisiä, mutta minä ja mieheni olemme syntyneet eri vuosikymmenillä. Minun veljeni on miestäni 20 vuotta nuorempi ja miehen sisko on minua yli 20 vuotta vanhempi. Isäni on miestäni 20 vuotta vanhempi. Paras ystäväni on miestäni 20 vuotta nuorempi ja miehen ystävät ovat minua yli 20 vuotta vanhempia ja ikäero minun isäni ja miehen ystävän välillä on alle 10 vuotta. Miehen lapsenlapsi on meidän yhteistä tytärtä 3½ vuotta nuorempi. Veljeni ja miehen vanhimman lapsen välillä on 6 vuotta ikäeroa.

Hmm.. paljon tuli lukua 20. Mutta meidän ikäero ei ole tosiaankaan 20 vuotta. Minulla on itseäni nuorempia ystäviä ja miehellä itseään vanhempia ystäviä. Minun vanhempani ovat saaneet lapsia pitkällä aikavälillä ja ikäisikseen suht vanhana, kun taas mieheni on aloittanut perhe-elämän nuorena, kuten myös hänen lapsensa. Iän puolesta minun ystäväni voisi olla miehen ystävän lapsenlapsi, mutta toisaalta mieheni voisi kuitenkin olla vanhempieni lapsi. Veljeni kuitenkin voisi olla myös ikänsä puolesta myös mieheni lapsi. Miehen ystävän lapsi on kummi yhdelle miehen lapsista. Hieman välillä hämmentävää.

Välillä tuntuu, että ympäristössä monilla perheet menevät niin, että puolisot ovat saman ikäisiä, puolisoiden vanhemmat ja isovanhemmat ovat saman ikäisiä ja ystävät elävät samaa elämänvaihetta ja ystävien lapset ovat toistensa ystäviä. Meillä ei mene oikeastaan yhtään sinne päinkään. Vain se täsmää, että vanhempamme ovat liki saman ikäisiä. Ehkäpä tästä syystä meillä ei erityisemmin ole esim. yhteisiä ystäviä. Tai siis ovathan minun ystäväni ystävällisiä myös miehelleni ja päinvastoin, mutta vielä hieman on hakusessa sellainen tosiystävyys. Eräään pariskunnan kanssa sellainen saattaisi olla kehittymässä, mutta ei vielä todellisuutta.

Joskus sitä kaipaisi sellaista selkeyttä. Ja sellaista "tavataan toisemme nuorena samassa ystäväpiirissä ja jakakaamme sitten ilomme ja surumme saman ystäväpiirin kesken häistä hautajaisiin". En tiedä onko sellaista enää. Ehkä vielä nuorilla, mutta jo yli 30 täyttäneillä on uusperheitä ja mitä erikoisempia perhemuotoja. Vanhemmat ja isovanhemmatkin voivat olla eronneita ja uudelleen naineita. Häissä ja ristiäisissä on sekalainen sakki, joissa kaikki ovat jotain kautta sukua keskenään, mutta vanhempia voi olla neljä ja isovanhempia kahdeksan, muista sukulaisista puhumattakaan. Ja silti yhteiskunta rakentuu sille, että perhe on se perinteinen: äiti, isä, 2 lasta (tyttö ja poika), 4 isovanhempaa ja pari tätiä/setää. Onkohan se todellisuudessa enää ollenkaan enemmistönä? Olisi hauska tietää!

Maali tekee ihmeitä

Meillä puuhella on emännän unelma. Millään ei ole niin ihana kokata kuin kunnon puilla lämpenevällä hellalla. Koko syksyn, talven ja kevään saan lämmitellä hellan vieressä tuhat rautaa tulella ja nauttia täysin siemauksin kokkaamisesta. Kunnes kelit lämpenevät ja hella lämmittää taloa niin paljon, että kukaan ei enää kestä. Jolloin hella pistetään talviteloille ja on siirryttävä sähköhellan viereen. Ja joka kesä odotan kuin kuuta nousevaa sitä, kun kelit edes vähän viilenee ja pääsee taas tekemään kunnolla ruokaa!  Sähköhellalla tehdään vaan sellaista pikaeinestä, keitetään pottua ja makaronia, pikkuisen soosia toisessa pannussa. Eihän siihen mahdu kunnolla edes kaikki tarvitsemani kattilat tai pannut puhumattakaan siitä että voisi hellankulmalla jotain haudutella..

Tänä syksynä kokkailut alkavat kuitenkin uusissa, vaaleammissa merkeissä: hella saa pintaansa pakkelia ja maalit. Tähän mennessä olen tuota keittiön keskipistettä pitänyt ihan siistinä ja vaaleanakin, kunnes ensi kerros maalia tuli pistettyä päälle. Ja voi hyvä ihme mikä ero! Ja tuossa kuvassa maalia on vasta ensimmäinen ohut kerros. Tuosta tulee ihan uusi hella! Ja vielä sellainen, jota voi sitten rätillä oikeasti pyyhkiä puhtaaksi kun "rapatessa" vähän roiskuu. Ei niin että olisin kovin suttainen kokki, mutta joskus sitä on hieman kiire kun monta pataa on hellalla yhtäaikaa ja on tullut pistettyä vähän liian monta puuta pesään samalla kertaa..

Tuossa on nyt enää vain yksi vika: kun tuota maalattua tiiliosaa nyt katselee, niin täytyy sanoa että tuo huuva täytyy myös maalata, ja tapetit vaihtaa, ja listat hioa ja ja ja ja.. Pikku projektia taas tiedossa ;) Ihanaa!

Kolme nakkia ja Kamala Nälkä

Mitä tehdään kun perheellä on kamala nälkä, oli jo kauan sitten, eikä emäntä oikein ole saanut mitään aikaiseksi. Ja kun surkeudeksi on todettava, että jääkaapista löytyy kolme nakkia ja avattu, melkein loppuun syöty leikkelepaketti. Perunoitakin tietysti olisi, ja maasta löytyisi porkkanoita ja sipuleita. Mutta kun nälkä on NYT!

Sitten ollaan luovia: pistetään sipuli, pieneksi viipaloidut nakit ja leikkeleet ja pikkuisen valkosipulia pannulle. Samalla vatkataan rikki kuusi munaa ja raastetaan vähän juustoa. Kun sipulit ja nakit on saanut väriä, poistetaan ne pannulta ja kaadetaan tilalle munat. Hyytynyt lätty käännetään ja ladotaan päälle sipulit+nakit, tomaattiviipaleita sekä juustoraaste. Annetaan kypsyä kunnes juusto on sulanut -> tarjotaan nälkäiselle väelle! Pikaruokaa meikäläisittäin.