Olen ollut koko kevään hukaksissa. Tai en nyt ihan konkreettisesti, mutta käytännössä. Olen ollut hukaksissa tautiini, joka hallitsee ajoittain elämääni. Silloin kun sille päälle sattuu, se päättää mitä syön, juon, maistan, haistan, teen, jätän tekemättä ja mitä ajattelen. Välillä se päättää myös siitä, missä vietän aikaani ja missä nukun, jos nukun. Alkukeväästä sain sitten nukkua muutaman viikon sairaalassa, tämän omalaatuisen loiseni ansioista. Aika ennen sitä reissua on sumuista ja selviämistaistelun sävyttämää, aika sen jälkeen on ollut pitkää ja pitkäveteistä. Aivot tuntuu olleen narikassa koko kevään. Vain ajoittaiset valonpilkahdukset ovat muistuttaneet siitä, että maailma yhä pyörii, vaikken itse siinä tunnu mukana aivan pyörivänkään.
Blogini on saanut tunnustuksen, juuri siihen pahimpaan aikaan. Ja sattuneesta syystä en ollut sitä huomannut. Mutta vielä enemmän se taitaa ilahduttaa nyt, kun jotain muistan ja jostain jotain ymmärränkin. Rosmariini&Timjami oli myöntänyt minulle tämmöisen:
Kokemattomuuttani en tiedä mitä tämmöisten kanssa pitäisi tehdä, mutta ilolla otan kyllä vastaan!
Nyt toivon saavani blogiini kuitenkin myös muuta eloa. Elämä kun kuitenkin jatkuu, minullakin. Ja kun pienet valonpilkahdukset nostaa esille, ne loistavat myös hieman pidempään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti