Kuka on terve?

"Terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. "

–Sigmund Freud 

"Kaikki mitä rahalla saa, on halpaa: terveyttä ei voi ostaa. "

- venäläinen sananlasku

Olen tässä syksyn aikana havahtunut pohtimaan terveyttä. Ja sairautta. Sitä kuka on sairas ja kuka ei. Mikä on sairautta ja millainen ihminen on terve. Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt vuonna 1955 peruskirjassaan terveyden seuraavasti: "Terveys on täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä ainoastaan sairauden puuttumista. " 

Nyttemmin WHO on määritellyt terveyden uudelleen, mutten millään hakusanalla onnistunut löytämään tuota uutta lauseketta. Siinä terveys määriteltiin sopeutumiseksi, kyvyksi olla ja elää. Siinä ei puhuttu mitään sairauksista tai niiden puuttumisista.

Minä olen ollut koko aikuisikäni fyysisesti sairas. Krooninen sairaus pukkasi päälle heti täysi-ikäistyttyäni ja on seurannut mukanani siitä asti. Mukaansa se on saanut muitakin kroonisia kavereita ja tietysti matkan varrella on tullut tavattua kaikenlaisia tavallisempiakin kausi-ärsytyksi, flunssia ja sen semmoisia. Olen luullut olevani tämän kaiken kanssa hyvinkin sinut. Olen kuvitellut olevani ohjaksissa ja ollut tietyllä tavalla välillä ylpeäkin siitä, etten ole nujertunut vaan tehnyt kaikkea siinä missä muutkin. Vaikka sitten hampaat irvessä. Olen ollut töissä, opiskellut, rakastunut, perheytynyt, harrastanut ja kaikkea muuta, sellaista ihan tavallista.
Hieman elämä pisti pohtimaan muutama vuosi sitten, kun elämänlanka kävi hyvin ohueksi. Kävin hyvin syvällä ja tosissani ajattelin, että tässäkös tämä sitten oli. Ja että tautiko tässä sitten kuitenkin voitti. Mutta kirurgi ehti ajoissa ja kaikki jatkui - no melkein ennallaan.

Sitten tuli vuosi 2011. Ei sen pitänyt olla mitenkään erilainen vuosi. Mutta se pisti kaikki uuteen järjestykseen. Ensin se oli vain pelkkää selviytymistä. Kunnes asiat selvisivät. Ja sitten ei enää tarvinnutkaan selvitä - mistään. Tuli rauha ja turva. Ja mahdollisuus olla - sairas. Tajusin, että olen oikeasti sairas, etten jaksa enkä pysty. Ja olen löytänyt itseni ajattelemasta että onko pakko, jos ei jaksa? Minä, joka olen aina tehnyt kaikkeni ollakseni sairaudestani huolimatta niinkuin muutkin, löysin itseni pohtimasta, että ehkä en olekaan ihan niinkuin kaikki muut. Että ehkä minulla on oikeus olla väsynyt. Ehkä. En ole asiasta vielä kuitenkaan lainkaan varma. Ajatuksen tuntuvat hyvin hämmentäviltä. Minä luulin käsitelleeni nämä asiat aikoja sitten, mutta ilmeisesti olin vain löytänyt selviämiskeinon, en sen enempää. Ja nyt en enää haluaisi vain selvitä, vaan elää. Yllättävän vaikea asia!?

Tältä vuodelta toivoin vain yhtä asiaa: Toivoin äärettömän tapahtumaköyhää, yksinkertaista, yllätyksetöntä, tavallista arkea. Jo ensimmäinen viikko pisti minut polvilleni, kirjaimellisesti. Uusi yllättävä kipu sai minut menemään ensin kontilleni ja sitten kaksinkerroin. Ja lopuksi luovuttamaan ja antamaan periksi ensiavun kutsulle. Pahimman kivun helpotettua tunsin itseni sairaalan pedillä hölmöksi ja diagnoosikin tuntui sellaiselta, että olisi sitä pitänyt itsekin tajuta ja että sellaisen vuoksi sitten lähdin tutkittavaksi asti. Vaikka kyllä ymmärränkin sen, että mikäli tilanne olisi ollut karvan verran vakavampi, olisi minulla taas tullut kiire leikkuripöydälle. Onneksi tilanne ei ollut tällä kertaa sellainen. Mutta sai minut pohtimaan. Monia asioita. Sitä miksi yksi uusi sairaus saa minut aivan polvilleni. Ja miksi toisaalta yritän olla jotain mitä en ole.

Laskin tässä, että alkanut vuosi on kymmenes, jona saan saan suurimman osan tuloistani KELAlta. Se on yksi niistä ajatuksista, mikä sai minut heräämään omaan tilanteeseeni. Kymmenen vuotta erilaisten tukien varassa! Se tuntuu ihan hirmuisen pitkältä, ja tuloksettomalta ajalta. Yritän pehmentää ajatuksiani muistuttamalla siitä, että iso osa tuosta ajasta on mennyt opiskelujen/äitiyspäivärahojen kanssa, mutta en voi unohtaa sairaus/eläkerahojakaan. Vaikka olen minä välillä töissäkin käynyt. Paino sanalla käynyt. Sillä laskiessani työaikojani, en voinut olla huomaamatta, että yhteenlasketut työkuukaudet kymmenen vuoden aikana täyttivät juuri ja juuri yhden vuoden koko ajasta. Siis vuoden! Huoh! "Terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. " - S.F.  ... No olen minä ainakin rakastanut! 


Mutta määrittääkö oikeasti työ ihmisen. Ja onko sen oltava palkkatyötä kodin ulkopuolella. Ja jos en ikinä tule palaamaan työelämän oravanpyörään, olenko aina oleva sairas? Vaikka tuntisin itseni terveeksi? Mitä jos vain rakastaisin. Olisinko sitten puoliksi terve? Kuka määrittää sen mikä minä olen. Minä itse vai kaikki muut? Kuka on terve? Olenko minä?

Orkideaistutus

Ihana mieheni on joskus tehnyt muutamia pajutöitä, joista yksi on tämä vati. Niitä kun on kaksi, raskin kesällä ottaa toisen niistä kukkaistutuskäyttöön. Näin keväällä eräässä kukkakaupassa jotain tuon tyyppistä ja ihastuin ikihyväksi. Ja kun noita erilaisia orkideoja on nurkkiin kertynyt, kun aina lupaan ottaa "pelastettavaksi" huonokuntoisiakin kukkia, oli mahdollista muutama koeyksilö tähän kokeiluun uhrata.

Nyt tuossa katselin, että onpas ne kamalan näköisiä. Kunnes tajusin, että jos kokeiluun valikoi puolikuolleet kukat ja sitten vielä unohtaa ne ensin syksyllä ulos ja sitten loppuvuodeksi eteisen ikkunalle, niin itseasiassa niidenhän täytyy pärjätä korissaan hyvin kun ovat kaltoinkohtelusta huolimatta yhä hengissä! Tutkin koria ja huomasin kasvien juurtuneen koriin hienosti. Koska tilaa oli, lisäsin koriin kolmannenkin kukan. Ja nyt kori pääsi paremmalle paikalle, etten enää unohtaisi. Ehkä kaksi muutakin nyt piristyy kun saavat vähän hoitoa

Prinsessan pipo

Likalle jäi edellinen, söpö harmaa velourpipo jo vähän knaftiksi. Aina oli joko niska tai otsa paljaana, riippuen mihin suuntaan kiskoi. No koska pipo oli muuten sekä äidin että tyttären suosikki, piti tehdä uusi samanlainen.
Ei tuo ole sinnepäinkään, mutta on siinä ehkä jotain samaa - ehkä..? Vaaleanpunaista velouria trikoovuorilla ja kuva kirjailtu ompelukoneella rumasti ja hätäisesti. Tyttö kuitenkin tykkää joten muulla tuskin on niin väliäkään :)

Myrskyn jälkeen

Tapaninpäivän myrsky jätti jälkensä tähänkin pihaan. Pihasta kaatui kolme suurta mäntyä, mutta meillä oli onnea eikä mikään kaatunut pahasti. Tien poskesta kaatui suuren suuri mänty, suoraan sähkölinjojen suuntaisesti, eikä vienyt mitään mukanaan. Paitsi nyt tietysti sitten alle jääneitä pikkuruisia puita, mutta niitä en laske. Kaksi muuta mäntyä kaatuivat metsään päin, joten niistäkin aiheutuneet harmit jäivät pieniksi.

Ja sitten meillä oli suunnattomasti onnea! Talon, ulkorakennuksen, kaivon ja kellarin ympäröimän alueen keskellä on ollut kaksi komeaa mäntyä vieri vieressä. Nekin keikkuivat tuulessa valtavasti, toiselta meni latva ja oksia lenteli mihin sattui, mutta ne eivät kaatuneet myrskyssä. Onneksi! Siinä olisi meinaan ollut talo juuri tulilinjalla! No tänään kun mies kävi tarkastamassa "tiluksia" huomasi hän, että molemmilla niistä männyistä oli juuret aivan höllällä! Eli seuraava myrsky olisi kaatanut kummatkin.

Emme jääneet odottamaan sitä, vaan siellä ne nyt pötköttävät vieretysten. Kaadettuna siihen ainoaan suuntaan pihalla, jossa eivät saaneet tuhoa aikaiseksi. Ja tarkastuksessa selvisi myös, että tukkipuuta tulee varmaan lisääkin, sillä pari muutakin on samaisessa tilassa. Niillä ei onneksi ole aivan niin kiire, sillä ne eivät uhkaa asuintaloa, vain ulkorakennuksia.

Puiden lisäksi talon katolta lähti reunapelti, mutta se säilyi onneksi suht siistinä, joten ihana ukko sai naputeltua sen takaisin paikalleen. Ettei tuuli pääse katon väliin repimään kattoa kokonaan pois.

Aikamoinen myrsky kyllä oli. Ei ollut ihmisen paikka pihalla pahimpaan aikaan, sellaisella voimalla tavarat pihalla lenteli ja puut heiluivat. Meillä oli onnea kun vahingot olivat näin pieniä ja kaikki ihan vain maallisia. Pahemminkin kävi joillekin. Onneksi ei omassa lähipiirissä, mutta pistää se silti miettimään.. surullista.

Lisää pieniä muistamisia

Tämmöiset heijastimet syntyi heijastinnauhasta virkkaamalla. Pohjana musta huopalevy ja kiinnittimenä timanttikantainen haaranasta. Takana hakaneula, kun ei sitte kiireessä enää löytynyt rintaneulapohjia. Tietysti JOS olisi ollut hieman parempaan aikaan liikkeellä niin varmasti olisikin. Mutta tämä vuosi on ollut kaikenkaikkiaan niin nurinkurinen, outo, raskas ja mullistava että tänä vuonna nyt näin. Ehkä ensi vuosi voisi olla hieman tapahtumaköyhempi?

Joulumuistamisia

Tämmöisiä sain sitten aikaiseksi kun hätäpäissäni mietin viemisiä päiväkodin tädeille. Näiden tekemiseen iskee himo, joten en suosittele kokeilemista kenellekään ;)

Pientä harrastetta

Projekti akvaario on edennyt siihen pisteeseen, että altaassa on kaloja ja kaikki hiljalleen kohdallaan. Pientä hienosäätöä on tietysti, mutta se on vähän niinkuin omakotitalo pienoiskoossa: aina löytyy jotain pientä laitettavaa ja kun toisesta päästä saa valmiiksi pitääkin jo ryhtyä toisesta päästä korjaamaan. Tai sitten haluaa ihan muuten vaan vähän vaihtaa sisustusta. Onneksi se on tuollaisen purkin sisustaminen hippasen halvempaa kuin koko kodin laittaminen.

 Allas seisoo nyt tuollaisilla törpöillä metallijaloilla, mutta ne ainakin kestää tuon altaan painon. Ihan  mitä tahansa kaappia tuon alle ei kuitenkaan olisi voinut laittaa. Tuossa kuvassa näkyy pieni poikashäkki tuolla takaseinällä, jossa asustaa tällä hetkellä viisi Cynotilapia Afran poikasta. Tosin pääsevät sieltä juuri pois ja suurin osa niistä toivottavasti jo muiden joukossa selviää.

Altaasta on valaistuna vain toinen pää, sillä kalat eivät oikeastaan valoa tarvitsekaan, pitävät enemmän pimeästä. Mutta itselle on kivampi että näkee joskus jotain ja kasvit voivat paremmin kun on vähän valaistusta. Tuolla pimeässä päässä on sitten kaikki tekniikka, niin silläkin tavalla tuo on hyvä ratkaisu. Ei näy kaikki letkut ja putket niin paljoa.

Kalastona tuolla on nyt siis niitä Cynotilapioita, eli niitä joiden uros on komean sinikeltainen - ja todellinen pomo (näkyy tuossakin kuvassa pikkuisen). Sitten siellä uiskentelee Labidochromis caeruleuksia, eli sinihuuliahvenia. Nimestään huolimatta ne ovat  noita keltaisia, joita on monen kokoisia tuolla. Poikivat ahkeraan, mutta onneksi jokaisesta poikueesta selviää vain harva elossa. Muuten tulisi ylikansoitus alta aikayksiköiden. Ovat muuten sekä Cynotilapiat että Labidochromikset suuhautojia, mikä tarkoittaa sitä, että naaras ottaa mätimunat suuhunsa ja hautoo niitä siellä siihen asti kunnes poikaset kuoriutuvat. Ja itseasiassa pidempäänkin. En ole oikein varma miten pitkään poikaset suussa ovat, mutta ilmeisesti niin kauan kun sinne mahtuvat. Ihan loppuvaiheessa on hauska kurkistella naaraan suuhun, kun sieltä kurkistelee uteliaat pienet silmäparit takaisin!

Uutena tulokkaana altaassa on muuten kaksi Aulonocara jacobfeibergiä, eli keijukeisariahvenia, joista en vielä osaa sanoa onko uroksia vai naaraita. Pitäisi kyllä saada selville, sillä tarkoitus olisi hankkia niitä lisää, mutta uroksia tuon kokoisessa altaassa saisi ehdottomasti olla vain yksi. Kaksi urosta tappelisivat kunnes toinen heittäisi henkensä. Komea tuostakin sitten tulee. Sellainen minulla joskus olikin (kuvassa), mutta sille kävi huonosti. Sen jälkeen kun oli ensin itse kiusannut hengiltä pari naarasta.. Nyt on tarkoitus saada aikaiseksi sellainen haaremi, että on niin monta naarasta sillä yhdellä keisarilla ettei ole liikaa kiusaamispaineetta yhdellä. Voivat sitten naiset vaihdella vuoroa kun alkaa ukko ärsyttämään.  Hyvä ajatus vai mitä!

Ja melkein unohdin altaan monnit! Siis ne tuppaavat unohtumaan, kun niitä niin harvoin näkee. Tykkäävät pysytellä piilossa. Synodontis (kuvassa) tulee kyllä ruoka-aikoina esille, jos odottaa liikkumatta hänen saapumistaa. Tavallinen partaimumonni hoitaa hommiaan jossain piilossa eikä oikeastaan näy muuta kuin öisin. Tunnollinen kalojenhoitaja laskee kalansa päivittäin, mutta se on kyllä minulta jäänyt tekemättä. Ihan jo siksi, että poikaset piilouvat niin tehokkasti ja toisaalta liikkuvat vilkkaasti että niiden laskeminen olisi jo aivan mahdotonta. Ja sitten on nämä monnit. Voisi mennä viikkokin ennenkuin tajuaisin että ovat poissa. Partamonnia kaipaisin tosin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Niin harvoin sitä ahkeraa työläistä näkyy.

Ja sitten sellainen oma "leluni". Altaan "kuuvalo". Pieni sininen led-lamppu, joka palaa aamuisin ja myöhään illalla kun päivävalo on poissa päältä. Olen oikein kunnollisista valoista haaveillut vuosia, sellaisista joissa olisi aamurusko, päivänpaiste, iltarusko jo öinen kuu. Mutta sellainen valokansiviritelmä maksaisi niin monia satoja euroja, että en oikein ole saanut perusteltua itselleni miksi tuhlaisin moisia summia akvaarion valoihin. Nyt sijoitin 20€ tuohon lamppuun ja olen siihen aivan tyytyväinen. Riittää minulle. Kalat siitä tuskin mitään ymmärtävätkään.